Pienet kiitokset palkitsevat vapaaehtoisen
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Seurakunnan vapaaehtoiset Jemina Torri ja Galina Mikhaylova tekevät koristeita Laajakosken vastaanottokeskuksen joulujuhlaan.

Pienet kiitokset palkitsevat vapaaehtoisen

Jemina Torri veti Laajakosken vastaanottokeskuksessa lasten kerhoa puolitoista vuotta. Hän kannustaa kaikkia kokeilemaan vapaaehtoistyötä.

Korkeakoskelaisen Jemina Torrin, 18, elämässä päättyi toukokuussa tärkeä vaihe, kun Laajakosken vastaanottokeskus alkoi sulkea oviaan. Viimeiset puolitoista vuotta Torri piti vapaaehtoisena vastaanottokeskuksen alakouluikäisille kerran viikossa läksy- ja leikkikerhoa. Ero lapsista on tuntunut haikealta.

- En tiedä yhtään, mitä kellekin käy ja nähdäänkö me toisiamme enää ikinä.

 

Ajatus lasten kerhosta tuli Torrin äidiltä, joka kävi opettamassa Laajakosken naisille suomea. Idea vietiin eteenpäin Kotka-Kymin seurakunnan maahanmuuttajatyön koordinaattorille Maarit Koskensalo-Tiaiselle. Tarvetta lasten toiminnalle oli, joten kerho pyörähti nopeasti käyntiin.

- En ehtinyt paljon suunnitella, mutta se oli toisaalta hyvä. En ehtinyt miettiä liikaa.

Jälkikäteen ajateltuna Torrin mielestä suunnittelusta olisi voinut olla hyötyä, ettei tunneilla olisi ollut tyhjäkäyntiä. Toisaalta kaikkea ei voi suunnitella eikä lasten mielialaa ennustaa ja usein vetäjän piti keksiä lennosta uusia ideoita.

- Se oli vaikeaa, koska tykkään, että on olemassa joku käsikirjoitus. Mutta se oli hyvä oppi, sillä eihän elämääkään voi suunnitella.

 

 

Torri veti kaksi tuntia kestävää kerhoaan yksin. Turvanaan hänellä oli radiopuhelin ongelmatilanteiden varalta.

- Hirveän vähän sitä käytin. Halusin pärjätä itse.

Välillä lapsia piti poistaa tilasta, mutta suurempia ongelmia Torri ei kohdannut. Lasten kanssa toimiminen on hänellä tuttua sekä työharjoitteluiden että pikkusisarusten kaitsemisen kautta.

Suuria eroja Torri ei Laajakosken ja suomalaisten lasten välillä nähnyt.

- Joskus saattoivat kirjat lentää, mutta sellaista känkkäränkkää on kaikilla tuonikäisillä lapsilla. Suurin ero oli se, kuinka nopeasti lapset joskus kiihtyivät.

 

Kerhon vetämisen haasteet liittyivät oman auktoriteetin löytämiseen. Alkuun Torri yritti pysytellä tiukemmin opettajan roolissa. Työharjoitteluissa hän oli aina toiminut esimerkiksi opettajan apuna, mutta nyt hän oli itse ylimpänä auktoriteettina.

- Huomasin, että on kivempaa olla lapsille Jemina eikä opettaja. Hekin pystyivät rentoutumaan ja kertomaan asioita, joita eivät olisi ehkä opettajalle kertoneet.

Joskus vastaan tuli rankkojakin hetkiä. Kerran eräs pieni tyttö alkoi yllättäen kesken kerhon itkeä ja kertoa pelkäävänsä kuolemaa, sotaa ja takaisin kotimaahan palaamista. Vaikka Torri hyvin tiesi, millaisia kokemuksia turvapaikanhakijoilla on takanaan, pienen lapsen suusta pelko tuntui vielä pahemmalta. Vaikeita hetkiä hän on päässyt purkamaan keskustelemalla.

Torri turhautui paitsi ihmisten hankaliin tilanteisiin ja lainsäädäntöön, myös omien vaikuttamismahdollisuuksien vähäisyyteen.

- Tuntui, että olisi pitänyt tehdä vielä enemmän.

 

 

Puolentoista vuoden rupeaman jälkeen Torrin mielestä enemmän painavat kuitenkin positiiviset puolet. Kiitokset olivat pieniä, mutta merkittäviä.

- Lapset saattoivat odottaa minua ovella ja sanoa, että oli ikävä tai että kerhoon on kiva tulla.

Kiintymistä tapahtui puolin ja toisin. Kerhossa juteltiin lapsille tärkeistä asioista, kuten oman kotimaan kulttuurista. Oli myös paljon päiviä, jolloin kaikki meni suunnitellusti ja kerhon vetäminen oli Torrille antoisaa.

- Vapaaehtoistyötä kannattaa ehdottomasti kokeilla. Se on palkitsevaa. Muistan nämä lapset varmasti aina.