Su 30.6.2019 Yhteenkuuluvuus on perustarve
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

kuva: Joona Kotilainen

Su 30.6.2019 Yhteenkuuluvuus on perustarve

Me ihmiset tarvitsemme toisia ihmisiä. Yhteenkuuluvuus on yksi perustarpeistamme. Jos olemme onnekkaita, meillä on erilaisia yhteisöjä, joissa vastataan tähän tarpeeseen. Ehkä ne ovat pieniä tai laajempia perheyhteisöjä, ystäväpiirejä, harrastusporukoita, yhteisen mielenkiinnon kohteen ympärille syntyneitä ryhmiä.

Joskus käy niin, että emme pääse toteuttamaan tarvettamme olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Saatamme joutua olemaan yksin silloinkin, kun kaipaisimme muita jakamaan ilomme, surumme tai ehkä vain aikaamme. Joskus ihmiset, joiden joukkoon olemme ajatelleet kuuluvamme, ovatkin kokoontuneet ilman meitä. Ehkä olemme pyytäneet läheisiämme viettämään aikaa kanssamme, mutta kaikilla onkin ollut muuta tekemistä. Koska yhteenkuuluvuus on perustarve, meitä saattaa satuttaa syvästi se, jos huomaamme jääneemme ulkopuolelle. Tunnemme surua, yksinäisyyttä, pettymystä, loukkaantumista. Ehkä alamme etsiä syytä itsestämme. Näitä tunteita emme tietenkään haluaisi kohdata, ja joskus yritämme ratkaista ongelman niin, että alamme muuttaa itseämme sellaisiksi kuin kuvittelemme toisten toivovan. Tämä ratkaisutapa saattaa toimia hyvin ja kauankin, mutta muutosyritykset toisten miellyttämiseksi päättyvät tavallisesti ennemmin tai myöhemmin yhä syvempään yksinäisyyden tunteeseen, kun kadotamme yhteyden itseemmekin.

Olisiko evankeliumin tarina miehestä, joka kutsuu juhliinsa kaikki muiden hyljeksimät, myös ilosanoma kaikille, jotka yrittävät toteuttaa yhteenkuuluvuuden perustarvettaan? Jään pohtimaan, toteutuuko kristillisissä yhteisöissä ajatus siitä, ettei kenenkään tarvitse muuttua päästäkseen mukaan joukkoon?

Ohjaako yhteisöjä ajatus siitä, että kaikki rikkinäiset ja rammat – joita me kaikki olemme, toiset vain näkyvämmin kuin toiset – ovat tervetulleita ja tulevat kohdatuiksi?

Kaisa-Maria Pihlava
Kirjoittaja on psykologi ja teologi