Hiippakuntadekaani Marko Marttilan saarna 3.11.2024

Langinkosken kirkon messussa

Päivän evankeliumi puhuu meille varsin tutusta asiasta, nimittäin verojen maksamisesta. Siinä on yksi seikka, joka yhdistää meitä nykypäivän ihmisiä ja antiikin ihmisiä toisiinsa. Alkaahan koskettava ja tunnelmallinen jouluevankeliumikin maininnalla koko silloisen asutun ja tunnetun maailman verottamisesta. Verot puhuttavat ja välillä kismittävätkin täällä meillä korkean verotuksen maassa. Monissa nettilehdissä luetuimpia artikkeleita ovat terveyden- ja kauneudenhoidon ohella ne jutut, joissa annetaan vinkkejä verosuunnitteluun. Haluaisimme kernaasti etsiä keinoja keventää verotaakkaamme. Samalla kuitenkin ymmärrämme, että verojen muodossa olemme rakentaneet yhteiskuntamme palveluineen.

Vanhan testamentin puolella Toisessa Mooseksen kirjassa säädetään, että jokaisen 20 vuotta täyttäneen israelilaisen tuli vuosittain maksaa temppeliveroa (2. Moos. 30). Summa oli puoli sekeliä, kreikkalaisittain kaksi drakmaa. Summa oli kaikille sama, sitä ei ollut porrastettu henkilön varallisuuden tai varattomuuden mukaan. Jerusalemin temppeli oli iso instituutio, jonka ylläpitäminen vaati paljon varoja. Kun Jeesus evankeliumeissa myöhemmin oli siirtynyt Kapernaumista Jerusalemiin, hän ajautui vakavaan kiistaan temppelin asemasta. Muistamme kertomuksen, jossa Jeesus kaatoi temppelialueella rahanvaihtajien pöydät ja ajoi erilaiset myyjät tiehensä syyttäen, että he olivat tehneet pyhästä paikasta rosvojen luolan. Muutenkin Jeesus rohkeasti uudisti ns. isien perinnäissääntöjä. Näin tapahtui etenkin sapattikäskyn osalta. Jeesus oli monessa suhteessa radikaali ja rohkea toisinajattelija. Joissakin piireissä historian saatossa Jeesus on haluttu nähdä oman aikansa yhteiskuntaa ravistelevana kapinallisena.

Kuitenkin tämän päivän evankeliumissa kohtaamme maltillisen Jeesuksen. Hän ei lähde kumoamaan temppeliveroon liittyviä käskyjä ja käytäntöjä, vaan suorittaa vaaditun summan verona, vaikkakin se tapahtuu ihmeenomaisesti. Muistan, kuinka tämä yksittäinen evankeliumin teksti teki minuun lapsena vahvan vaikutuksen. Pietari onkii kalan, jonka suusta löytyy kolikko veronmaksua varten. Vain Matteuksen evankeliumissa on tämä kertomus tallennettu. Asuin lapsuuteni Kymijoen rannassa, ja joinakin kesinä tuli paljon ongittua. Aina piti kurkistaa kalan suuhun, olisiko siellä kenties kolikko. Ei valitettavasti löytynyt. Tämä evankeliumikertomus on läpi vuosisatojen inspiroinut kristittyjä kuvataitelijoita, sillä maalauksiin Jeesuksen viimeisestä ateriasta yhdessä oppilaidensa kanssa on toisinaan sijoitettu ruokapöytään myös kolikko suussa oleva kala.

Evankeliumikatkelman avainsanat ovat mielestäni tässä Jeesuksen sanassa: ”Lapset ovat siis vapaat”. Kreikaksi tuo vapaata tarkoittava sana on ”eleutheros”. Se oli uskonpuhdistajallemme Martti Lutherille tärkeä sana. Täytyy muistaa, että Lutherin sukunimi oli alun perin Luder. Kun hän oivalsi pelastavan uskon merkityksen, kun hän tajusi, että pelastus tulee yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden, hän koki vapautuvansa suuresta painolastista. Lain vaatimukset ja oman sydämen syytökset väistyivät. Luther koki olevansa vapaa. Tuo kokemus muutti hänen elämänsä, ja konkreettisena osoituksena tästä muutoksesta hän muutti hiukan myös sukunimeään. Hän tunsi olevansa uusi luomus Kristuksessa.

Luther kirjoitti merkittävän kirjasen nimeltä ”Kristityn vapaudesta” (vuonna 1520). Siinä hän halusi selittää paaville, mistä reformaatiossa oikein oli kyse. Luther tiivisti asiansa tällä tavoin: ”Kristitty on kaikkien asioiden herra, vapaa kaikesta eikä kenenkään alamainen. Kristitty on kaikkien palvelija ja jokaisen alamainen.” Edellinen liittyy uskoon, jälkimmäinen rakkauteen. Kristitty on siis uskossa vapaa kaikesta, mutta rakkaudessa hän on velvollinen palvelemaan kaikkia. Lutherin mukaan usko Kristukseen ja hänen tekoihinsa tekee meistä vapaita. Usko merkitsee erityisesti hengellistä vapautta: Kun kristitty turvautuu Jumalaan ja luottaa hänen armoonsa, mitkään pelot eivät kykene alistamaan häntä valtaansa.

Kristilliseen elämään kuuluu uskon rinnalla rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Tämän nojalla kristitty on kaikkien palvelija ja jokaisen alamainen. Tähän liittyy myös Jeesuksen kehotus Pietarille temppeliveron maksamiseen. Tälläkin verolla rakennettiin yhteistä hyvää. Veron maksaminen oli omalta osaltaan lähimmäisenrakkauden toteuttamista eikä itsekästä omastaan kiinni pitämistä. Tässä voi nähdä yhtymäkohtia nykyaikaiseen kirkollisveroomme. Monet ihmiset kertovat haastatteluissa, että vaikka he eivät itse ehkä kuulukaan seurakunnan aktiivijäseniin, he silti mielellään maksavat kirkollisveroa, koska sen välityksellä kirkko tekee niin paljon hyvää etenkin diakonian saralla sekä lasten ja nuorten parissa. Se on lähimmäisenrakkautta, että tuetaan heitä, jotka eivät kuulu vakavaraisiin.

Luterilaisen kirkon ja kristillisyyden yksi tunnuspiirre halki vuosisatojen on ollut uskollisuus esivaltaa kohtaan. Tähän on ohjannut erityisesti Paavalin ajattelu Lutherin korostusten kautta. Keskeisessä roolissa on ollut edellä kuulemamme teksti Paavalin Roomalaiskirjeen 13. luvusta. Esivalta on Jumalan asettama ja toimii meidän parhaaksemme. Näin kirjoittaa Paavali, joka myöhemmin joutui oman aikansa esivallan surmaamaksi. Liian sinisilmäinenkään ei näissä asioissa sovi olla. Kuten pyhäpäivän johdantoteksti muistuttaa, maallinen esivalta saattaa irtaantua Jumalasta. Esimerkkeinä tällaisesta mainitaan tilanteita, joissa esivallan taholta loukataan ihmisarvoa tai estetään evankeliumin vapautta. Tällöin kristityn on erityisen herkästi kuunneltava omaatuntoaan. Omatunto on luotettava silloin, kun se on sidottu Jumalan sanaan. Ahkeroiminen oikeudenmukaisuuden puolesta yhdistettynä esivaltauskollisuuteen on ollut merkittävä tekijä siinä kehityksessä, joka on nimenomaan monissa luterilaisissa maissa saanut aikaan hyvinvointiyhteiskuntia. Tällä tavoin on luotu perusta kestävälle yhteiskuntarauhalle. Toiselle ihmiselle hyvää tahtova rakkaus on meidän kutsumuksemme.

Vanha sanonta lausuu, että kristityllä on käsi aurassa ja sydän taivaassa. Se ilmaisee havainnollisesti sen, kuinka olemme kahden valtakunnan kansalaisia. Asumme ja elämme jossakin tietyssä maassa tietyn kansan jäseninä, sen kyseisen maan lakien ja tapojen mukaan. Teemme työtä ja näemme vaivaa; toisinaan nautimme vaivannäkömme tuloksista. Varsinainen matkamme päämäärä on kuitenkin tuonpuoleinen, taivaallinen isänmaa. Tämän todellisuuden pukee mielestäni kauniilla tavalla sanoiksi eräs hautaansiunaamisen kaavan rukous Kirkkokäsikirjasta. Siinä pyydetään Jumalalta: ”Auta, ettemme arjen huolten keskellä kadottaisi iankaikkista päämääräämme”. Eilen, pyhäinpäivänä moni meistä on käynyt edesmenneiden omaistensa ja ystäviensä haudoilla viemässä kynttilän. Pyhäinpäivän pimentyvässä illassa kynttilämeri on vaikuttavan näköinen. Siinä ympäristössä elämämme ja vaelluksemme iankaikkinen päämäärä tuntuu erityisen koskettavalta. Huolia, kiireitä ja murheita meillä itse kullakin riittää tämän maailman keskellä, välillä aivan liiaksikin asti. Mutta yli niiden meidän tulee kiinnittää katseemme iankaikkiseen päämääräämme. Jeesus tahtoo johdattaa meitä ja viedä perille.