Ei minulta mitään puutu

Tänään kirkoissa vietetään Hyvän paimenen sunnuntaita. Tuttu Raamatun paimenpsalmi 23 ei lakkaa puhuttelemasta minua, ja entistä ravistelevammilta sen sanat tuntuvat nyt kulkutautiajan aina vain jatkuessa. ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Tällainen väitehän kuulostaa ällistyttävältä, suorastaan julkealta!

Kun minultahan nimenomaan puuttuu vaikka mitä. Ihmismielelle ei tuota vaikeuksia löytää epäkohtia elämästä ja elämäntilanteesta, oli pandemiaa tai ei. Juuri puutetta ja pettymystä me vaalimme niin paljon helpommin, kuin antautuisimme luottamukseen ja asioiden hyväksymiseen sellaisina kuin ne ovat.

Silti ainoastaan niistä löydämme sisäisen rauhan ja vapauden. Paimenpsalmi ravitsee sieluani, koska tunnistan sen totuudellisuuden: Niin kauan kuin etsin täyttymystä itseni ulkopuolelta, olen hukassa. Niin kauan kuin odotan täyttymystä tulevaisuudelta, menetän nykyhetken, ainoan todellisen kotini.

Myös Jumala on kohdattavissa ainoastaan tässä hetkessä, tässä ruumiissa ja tässä tilanteessa, oli se sitten millainen hyvänsä: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”

Elsa Sihvola
Kirjoittaja työskentelee Pyhtään seurakunnan seurakuntapastorina

Avoin raamattu ja havunoksia pyöreällä puupöydällä, alla matto.
Kuva: Heidi Nevalainen