Todella mystistä

Olen viime aikoina miettinyt rukousta. Mitä siinä oikein tapahtuu? Monet hengelliset opettajat rohkaisevat tavallista rukoilijaa, että ei rukous ole vaikeaa, se on yhtä luonnollista kuin hengitys. Paavo Ruotsalainen, herännäisyydestä tuttu maallikkosaarnaaja, kehotti kyselijöitä: Rukoile, jos osaat. Jos et osaa rukoilla, ikävöi. jos et osaa ikävöidäkään, sairasta Herralle. Äärimmäisen huojentava näkökulma. Jos tuntee, ettei osaa tai jaksa rukoilla, saa vain olla. Huokailla niin kuin sairas ihminen huokailee kipujensa kanssa.

Mihin kauas rukous sitten tulisi osoittaa? Missä vastaanottaja on? Kirkkoisä Augustinus (354-430) valaistui asiassa. Hän kirjoitti, että Jumala on enemmän minä kuin minä itse. Ei siis kovin kaukana, vaan niin lähellä, että sitä on hyvin vaikea tajuta. Siihen tämä ajatus kuitenkin vie, että rukouksen tila on kääntyä sisäänpäin, mennä omaan syvyyteensä ja olla totta itselleen. Rukous on olemista. Siihen ei tarvita sanojakaan, ei mitään pyrkimyksiä. Vain rauhallinen tila ja hetki aikaa.

Elina Rajala
Kirjoittaja on kappalainen Haminan seurakunnassa

Istuvan nuoren sylissä ristityt kädet.