Armas aika

Talletan tämän kaiken sydämeeni, jotta myöhemmin muistan: yön valossa, tuoksun iholla savusaunan jälkeen, lapsen poimiman lumpeenkukan hänen pienessä nyrkissään, kumartavat ojakellukat ja lammen yllä parveilevat sudenkorennot, päiväunet riippumatossa. Ja lasten ”aaltoja!” -huudon poikakalliolla, pitelemättömän riemun toiveen täyttymisestä ja sen, miten silloin nauroin ääneen. Muistan huumaavan tuoksun kuopukseni hiuksissa, kun hän on sukeltanut tuntikausia meressä ja sitten aurinko ja tuuli ovat kuivattaneet hänen hiuksensa. Vai olitko se sinä Jumala?

Puhun itselleni, ettei hiekka lattioilla haittaa pätkän vertaa tai purkamattomat kassit, kasat. Katson rakkaitani yhteisen pöydän ääressä; kaikki onni on tässä. Oi, anna minun muistaa tämä!

Pitelen aarteena käsissäni omaa hetkeäni: luen kirjaa varjossa Jokipuiston penkillä ja kesän ensimmäinen mansikka sulaa suuhun.

Talletan tämän väsymyksenkin, jotta muistan juuri kastetun vauvan märät tummat kiharat ja Jumala, sinun katseesi hänen silmissään. Myös ne monet kerrat, kun piirsin hiekalla ristin arkun kanteen, sillä kesälläkin kuollaan ja kannetaan sydämessä kuoleman surua.

Sinä seisoit rakkaasi arkun vierellä, surusta kaksin kerroin. Muistan auringon valaiseman kyyneleen. Siinä sinä olit Jumala!

Aamulla levitän pyykkietikalta tuoksuvaa pyykkiä aurinkoon tuuleen kuivumaan. Iltapäivällä pyyhin pöytää muruista ja tahmeista mehutahroista, pörrötän ohikulkevan päätä ja talletan, jotta muistan.

Anna Mykrä-Siljander
Kirjoittaja on Kotka-Kymin seurakunnan verkostotyön pappi

Kukkakuvioinen lakana heiluu ulkona pyykkinarulla. Kesä, sininen taivas ja taustalla vanha hirsirakennus.