Aina evankeliumi edellä

Kari ”Kapa” Ihatsu on ollut tuttu kasvo seurakunnassa yli 40 vuotta. Alalle päätyminen oli kiinni minuuteista, mutta työstään hän on pitänyt niin paljon, ettei ennen eläkepäiviä tarvittu aamukampaa.

Teksti ja kuva: Heidi Nevalainen

Kari Ihatsu istuu pöydän ääressä Höyterissä.
Kari Ihatsu halusi tulla kuvatuksi Höyterissä, koska se on rakas paikka, jonne hän toivoisi tämän ajan nuorten aikuistenkin löytävän.

 

Ensin sovitaan tapaamispaikka. Missä eläkkeelle pian jäävä Kari Ihatsu haluaisi muistella pitkää uraansa? Vastaus tulee pian: mennään Höyteriin. Entiselle Kymin seurakunnan nuoriso-ohjaajalle se on erittäin tuttu paikka.

– Tämä on rakas ja raskas paikka. Mutta tämähän on työpaikka. Tähän on liittynyt aina iso vastuu lapsista ja nimenomaan heidän turvallisuudestaan. Nythän minä en enää vastuusta tiedä mitään, Ihatsu vitsailee nauraen.

Kari Ihatsu, eli tutummin Kapa, on nimittäin viimeiset vuodet tehnyt töitä aikuisten parissa. Hän on järjestänyt Kotka-Kymin seurakunnassa mm. Sanan ja rukouksen iltoja ja miesten saunailtoja sekä organisoinut raamattu- ja rukouspiirejä.

– Työstäni olen tykännyt kuin hullu puurosta. Jotkut laskee päiviä, milloin pääsee eläkkeelle, mutta minä en ole sitä tehnyt. Mutta nyt vedetään pöytä puhtaaksi joka asiasta ja pidetään huilitauko.

Kiireellä nuorisotyön junaan

Aprillipäivänä Ihatsulle tuli täyteen 38 virkavuotta Kymin ja Kotka-Kymin seurakunnassa. Se on pitkä aika. Etenkin, kun alun perin mies kouluttautui ihan muihin hommiin.

– Kävin ammattikoulussa rakennuspuolen linjan ja ensimmäinen työpaikkani oli A. Ahlströmin Karhulan tehtaiden konepajalla.

Kymin seurakunnan nuorisotyössä silloin työskennellyt Maija Nykänen kuitenkin kannusti Ihatsua opiskelemaan nuorisotyötä. Niinpä Ihatsu päätyi Pieksämäelle sisälähetysseuran opistolle – tosin se oli kirjaimellisesti hyvin pienestä kiinni.

– Soitin rehtorille, että kannattaako minun lähteä pääsykokeisiin, kun en ollut käynyt lukiota. Siinä vaiheessa juna oli ehtinyt jo lähteä Kotkasta ja ennen meitä oli vain yksi pysäkki. Rehtori vastasi, että äkkiä junaan sieltä. Juoksin junalle. Jos olisin myöhästynyt, se olisi todennäköisesti jäänyt siihen.

– Myöhemmin eräs entinen opettajani tuli kertomaan, että sinullahan oli jo yhteiskoulun ammatinvalintapapereissa toiveena nuoriso-ohjaaja.

Kaikki alkoi pingiksestä

Innostus nuorisotyöhön ja seurakuntaan tuli jo lapsuudesta. Entinen rovasti Jari Pennanen piti Kierikkalassa kerhoa, johon alle kymmenvuotias Kari Ihatsukin ahkerasti osallistui.

– En mieltänyt, että se oli erityisesti seurakunnan toimintaa. Siellä oli mukava olla, siellä oli kaikki kaverit. Pennanen luki jatkokertomusta ja pakkohan se oli mennä kuuntelemaan, miten se jatkuu. Ja riitelemään serkun kanssa, kuka saa pelata pingistä.

Sitten koitti vuosi 1972 ja Ihatsun oma rippileiri. Se innosti nuoren miehen osallistumaan myös kerhonohjaajakoulutukseen.

– Sain oman kerhon Pernoosta ja pidin muistaakseni viisi perättäistä vuotta kerhoja siellä. Kaikki sen alueen lapset tuli sinne, koulu oli aina ihan täynnä, kun kerhoja pidettiin. Parhaimmillaan minulla oli kerhoja melkein joka viikonpäivälle.

Myöhemmin kerhojen ohjaamisesta ja leirien vetämisestä tuli sitten työ.

Väen paljous ei pelota

Mikä kerho- ja leirielämässä sitten kiehtoo? Kysymys saa hetkeksi Ihatsun hiljenemään.

– Se on aika hyvä kysymys. Mutta se, että sai olla yhdessä toisten kanssa tekemisissä. Ja kuuluminen joukkoon. Minulla on aina ollut verissä se, etten ole halunnut pelkästään seurata sivusta, mitä tehdään, vaan että pääsee ohjamaan toimintaa.

Mitä enemmän porukkaa on paikalla, sitä enemmän Ihatsu nauttii.

– Väen paljous ei pelota vaan se, että jos ei olekaan sakkia paikalla. Minne se väki menee?

Työn alkuvuosina leireillä saattoi parhaimmillaan olla liki 90 ihmistä: 60-70 poikaa ja lisäksi ohjaajat.

– Jos leirillä oli alle 50 poikaa, ajattelin, että eikö nämä enää viitsi tulla.

Sittemmin lasten ja nuorten vapaa-ajasta alkoivat kilpailla erilaiset pelilaitteet ja muut koneet sekä urheiluharrastukset.

Jokaiselle on paikka

Höyterissä istuessa on hyvä miettiä myös tulevaa. Kari Ihatsu toivoisi, että nuoret ottaisivat tänäkin päivänä Höyterin omakseen. Itse asiassa hän toivoisi, että seurakunnassa olisi paikka ihan kaikille.

– Seurakunta ei valikoi niin, että siellä on tilaa ainoastaan tietynlaisille henkilöille. Tästä toiminnan laajuudesta jokainen löytää paikkansa, jos vaan haluaa tulla.

Mutta yksi olennainen olisi silti muistettava: aina evankeliumi edellä.

– Eräs opettajani sanoi, että jos halutaan viihdyttää, niin muut tekee sen paljon paremmin kuin seurakunta. Viihtyäkin saa, mutta evankeliumi edellä on mentävä paikkaan kuin paikkaan.

– En ole pitänyt koskaan evankeliumia pakkopullana, vaan on ollut etuoikeus, kun olen saanut tuoda Jumalan sanan kaikkeen, mitä olen tehnyt.