Ekoteologia peräänkuuluttaa vastuuta ympäristöstä

Ympäristötutkija ja teologian tohtori Panu Pihkala: ”Huoli ympäristöstä ei kuitenkaan saa ylikuormittaa yksilöä.”

Teksti: Ville Vanhala, Kuvat: Roine Piirainen, Uzi Varon

Mies katsoo syksyiseen suomaisemaan.

Uskonnollinen vakaumus voi hyvinkin innostaa toimiin ympäristön suojelemiseksi.

Ympäristötutkija, kirjailija ja teologian tohtori Panu Pihkalan mukaan yksityisillä, pieniltäkin tuntuvilta teoilla ympäristön hyväksi on merkitystä, vaikka viime kädessä ympäristön suojeleminen vaatii suuria rakenteellisia ratkaisuja.

Pihkala on työskennellyt vuodesta 2010 lähtien erilaisissa tutkimustehtävissä Helsingin yliopistossa. Hänen vuonna 2017 ilmestynyt teoksensa ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” oli ensimmäinen suomenkielinen teos ympäristöahdistuksen ilmiöistä.

– Ympäristön suojelemisessa on todella tärkeää, että yksilö ei ylikuormitu, Pihkala tähdentää.

– Jokainen voi omien tekojensa kautta kokea olevansa mukana työssä maailman parantamisen puolesta.

Turmelijat ja suojelijat

Eko- ja ympäristöteologiaa pidetään 1990-luvun lopun ilmiönä, mutta eko- ja ympäristöteologia nousi puheenaiheeksi jo vajaa vuosikymmen aikaisemmin. Ekoteologia on nimensä mukaisesti teologian osa-alue, joka tutkii ja käsittelee kristinuskon suhdetta luontoon ja ympäristöön.

Panu Pihkala kertoo, että kristittyjen lisäksi myös esimerkiksi muslimeilla on omaa ekoteologiaansa.

– Ekoteologiaa on kuitenkin harjoitettu eniten kristinuskon parissa. Kristilliset taustat omaavat vauraat valtiot ovat osallistuneet eniten ympäristön turmelemiseen ja niillä on myös eniten vastuuta ympäristön suojelemisesta.

Käytännön ekoteologiassa pohditaan ja otetaan Raamatun pohjalta kantaa nykyisiin ympäristönmuutoksiin.

– Lähtökohta on se, että kirkon pitäisi toimia vastuullisemmin ympäristön puolesta. Ekoteologiassa on erilaisia painotuksia aina metsien suojelusta eläinten kohteluun.Panu Pihkala nojaa kaiteeseen kahvikuppi kädessä.

Konkreettisia ympäristötekoja

Suomen evankelisluterilainen kirkko julkaisi oman ilmasto-ohjelmansa jo vuonna 2008. Lisäksi seurakunnilla on oma ympäristödiplomijärjestelmänsä.

Käytännössä seurakunnat ovat tehneet ympäristötekoja esimerkiksi uusimalla energiaratkaisujaan. Panu Pihkalan mukaan seurakunnilla on kuitenkin hyvin erilaiset valmiudet tehdä ympäristöä säästäviä toimia.

– Esimerkiksi Helsingin Malmin suuressa seurakunnassa riittää enemmän resursseja ohjattavaksi ympäristötekoihin kuin pienissä yhden tai kahden papin maalaisseurakunnissa.

Pihkala kuitenkin toteaa, että ympäristön ja sen suojelun suhteen kristinuskolla on ”syytä katsoa myös peiliin.” Raamatun ohjetta siitä, että ei voi palvella samaan aikaan sekä mammonaa että Jumalaa on jäänyt noudattamatta.

– Kysymys on kuitenkin yhteisestä tragediasta. Aiemmin ympäristön turmeleminen kuten esimerkiksi kemikaalien käyttö perustui myös osin tietämättömyyteen.

Pyhyyden lisäarvo

Raamatussa on voimakkaita luonnosta ammentavia pyhyyden kokemuksia. Panu Pihkalan mukaan luonnon pitäminen pyhänä antaa ekoteologialle lisäarvoa, mutta lisää myös velvoitteita.

– Kun luonto oivalletaan pyhäksi, niin oivalletaan myös se, että luontoa ja ympäristöä ei voi kohdella miten tahansa.

Kristillisessä luontohengellisyydessä Jumalan todellisuus läpäisee kaiken eli Jumala on sekä maailmassa että maailman takana.

Suomessa on vanha metsäkirkkojen perinne ja myös luontopyhiinvaellukset ovat lisääntyneet viimeisen vuosikymmenen aikana.

– Luonnon fyysiset hyvinvointivaikutukset on jo tieteellisesti todistettu. Luonto tuottaa kuitenkin myös spirituaalista hyvinvointia.

Yhteistä ymmärtämistä

Laajasti ymmärrettynä ekoteologialla on yhteinen perusvire, vaikka sisällöt voivat olla hyvinkin erilaisia kristittyjen ja eri uskontokuntien välillä.

Esimerkiksi Koraanista on löydetty luomakunnan arvostukseen liittyviä kohtia, mutta muslimimaissa on toistaiseksi vielä sangen vähän ekoteologisia liikkeitä.

– Kun asia kuitenkin koetaan samalla tavalla, niin voidaan nähdä, että eri uskonnot ja uskontokunnat voisivat yhdistää voimansa yhteisen maapallon puolesta, Panu Pihkala toteaa.

– Tästä on jo kansainvälisiä esimerkkejä, mutta kriisin vakavuuden vuoksi tarvittaisiin vielä paljon enemmän yhteistyötä.