Peilistä näkyy Hannu, ei virkamies

Eläkepäivien kynnyksellä rovasti Hannu Marttila muistelee erityisesti lukuisia kohtaamiaan ihmisiä. Kirkolta hän toivoo rohkeutta olla kirkko.

Teksti ja kuva: Heidi Nevalainen

Mies seisoo Kotkan kirkon saarnastuolin portailla.
Rovasti ja kappalainen Hannu Marttila on tehnyt suuren osan töistään Kotkan kirkossa. Hän on onnellinen siitä, että on saanut työskennellä niin upeassa kirkossa.

 

Rovasti Hannu Marttila on tehnyt yhteenvetoa. Yli 3 000 hautaan siunattua ihmistä, noin tuhat kastettua lasta ja viitisensataa vihittyä paria. Niin, ja sitten on kaikki ne lukuisat kodit, joissa on vuosien saatossa tullut vierailtua.

– Kyllä eniten tulen muistelemaan ihmisiä, joita olen kohdannut. Elämään on tullut paljon ihmisiä, jotka jollain tapaa ovat pysyneet mukana, ja on ollut yllättäviäkin kohtaamisia.

Marttila on jäämässä eläkkeelle Kotka-Kymin seurakunnan kappalaisen virasta. Sitä ennen hän ehti olla muun muassa kirkkoherrana Kotkan seurakunnassa ja Ruotsinpyhtään seurakunnassa.

Kaikki alkoi kuitenkin Mäntyharjulta.

Keräilyleimoja kirkosta

Pienenä kansakoululaisena Hannu-poika meni seurakunnan poikakerhoon. Kerholaisilla oli kortti, johon sai leiman jokaisesta kerhokäynnistä.

– Siinä oli pientä kisaa, että kellä oli eniten. Kirkossa käymisestä sai kaksi tai kolmekin leimaa. Aloin käymään melkein joka pyhä kirkossa, Marttila muistelee.

Myöhemmin hän ryhtyi itse vetämään poikakerhoa ja rippikoulun jälkeen päätyi isoseksi.

– Kotini oli ihan tavallinen suomalainen koti, ei minua seurakuntaan tyrkytetty mitenkään, mutta ajauduin, uin seurakuntaan.

Kaksi esikuvaa lapsuudesta

Lapsuudesta on jäänyt mieleen myös kaksi esikuvaa, joilla heilläkin oli vaikutusta Marttilan uravalintaan. Partaharjulla hiippakuntaleiriä johti pappi Pentti Tapio, joka toimi Poikien keskuksessa.

– Hänen hahmossaan oli jotain sellaista, että ajattelin, että haluan olla tuollainen.

Varhaisemmasta lapsuudesta on jäänyt mieleen kohtaaminen legendaarisen lähetyssaarnaaja Tuure Vapaavuoren kanssa. Hän sattui osallistumaan Marttilan mummolassa järjestetyille kinkereille.

– Vapaavuori kertoi lumihuippuisesta vuoresta Afrikan keskellä. Minulla se huipentui siihen, että kävin sitten siellä, Kilimanjaron huipulla. Lapsena kuultu juttu eli niin kauan, että kun täytin 50, päätin käydä Kilimanjarolla.

Saa olla oma itsensä

Hannu Marttila kertoo, että valmistumisen jälkeen hän oli ajatellut menevänsä papiksi jonnekin maaseudulle, kun oli itsekin maalta lähtöisin. Hän kirjoitti kirjeen piispalle, joka antoi listan paikoista, joissa olisi papin paikka auki: Imatra, Lappeenranta, Kotka…

– Kaikki oli kaupunkeja!

Marttila valitsi Kotkan, koska oli opiskellessaan tutustunut moneen kotkalaiseen.

– Ajattelin, että olen vähän aikaa siellä ja sitten lähden jonnekin maalle. Tässä sitä ollaan sitten, Marttila kertoo nauraen. Hän on elänyt pian 40 vuotta tällä seudulla.

– Mutta en ole katunut. Täällä ilmapiiri on avoin ja saa olla oma itsensä.

Oma itsensä hän on halunnut olla myös pappina.

– Olen aina halunnut olla pappina sellainen, että menisi yksiin tämä Hannu ihmisenä ja se pappi. Minun on voitava katsoa itseäni peilistä niin, että näen siellä itseni, en virkamiestä.

Ruotsinpyhtään Isä Camillo

Kotkan vuosien väliin mahtuu 16 vuotta Ruotsinpyhtään kirkkoherrana. Siellä kirkkoherra oli todella tiiviisti osa yhteisöä.

– Siinä oli jotain Isä Camillon tapaista. Opin tuntemaan kaikki ja kaikki tunsivat minut. Pyörälenkillä saattoi poiketa mihin tahansa taloon, ja kukaan ei kysynyt, että mitä sinä meille tulit.

Marttila oli Ruotsinpyhtäällä myös seurakunnan ainoa pappi. Lomien ja vapaapäivien ajaksi hankittiin toki sijainen, mutta moni halusi silti kylän oman papin.

– Kun minulla oli vapaa viikonloppu, siellä usein pidettiin vain messu ja ihmiset siirsivät hautajaisia ja kasteita. Siellä pidettiin omaa pappia omana pappina.

Viimeisenä kesänä Ruotsinpyhtäällä rippikoululaiset olivat yhtä lukuun ottamatta kaikki Marttilan aikoinaan kastamia lapsia.

Enemmän aikaa marjastaa

Kun rovastilta kysyy, miltä kirkko nyt hänen silmissään näyttää, seuraa mietteliäs hiljaisuus. Sitten Marttila vastaa olevansa vähän huolissaan.

– Kirkon pitäisi aina muistaa perustehtävänsä. Julistaa evankeliumia ja olla rohkeasti kirkko. Asioita voi ja pitääkin uudistaa, ja sanoma täytyy sanoa tämän ajan kielellä ja tämän ajan ihmisille, mutta se sanoma on kuitenkin muuttumaton.

Tätä sanomaa Marttila aikoo jatkossakin tulla kuuntelemaan kirkon penkkiin. Sunnuntain messu on tärkeä osa elämää. Muita kovin tarkkoja eläkesuunnitelmia ei ole tehty, mutta ainakin matkustelua ja kesämökkielämää on luvassa.

– Ja minähän olen hullu marjastaja. Viime vuonna keräsin 360 litraa mustikoita. Nythän siihen on vielä enemmän aikaa!

 

Hannu Marttilan läksiäismessu ja lähtösaarna Kotkan kirkossa sunnuntaina 12.12. klo 12.
Kahvit Kotkan seurakuntakeskuksella messun jälkeen.