Pelikaaniemo poikasineen puhdistuu ja valo kirkastuu

Kotkan komea punatiilikirkko saa entistä ehomman ruusuikkunan.

Teksti Hannele Niemi, Kuvat Hannele Niemi ja Marjut Kalin

Marjut Kalin työpisteellään.
Marjut Kalin

Pyöreän ikkunan keskiössä pelikaaniemo syöttää poikasiaan omalla verellään. Kolmisenkymmentä vuotta sitten korjailtu lasimaalaus päätyi nyt perusteelliseen konservointiin. Suurtyön tekee Marjut Kalin lasipajallaan Iitin Lyöttilässä.

Kirkkokonservoija on kohdannut 25-vuotisen uransa aikana moninaisia haasteita. Yhä vastaan tulee myös yllätyksiä.

–Tämänkertaisessa työssä silikonin ja liiman purku vie aikaa enemmän kuin arvelin.

Ammattiylpeys vaatii tekemään työn konservoijan perinteisin ohjein: Niin paljon kuin tarve vaatii, niin vähän kuin tarve vaatii. Konservointi on tarkkaan määriteltyä korjausta. Se ei luo uutta, vaan pyrkii palauttamaan alkuperäiseen muotoonsa.

Kotkan vuonna 1898 valmistuneen kirkon sivulaivojen kaksi rosetti- eli ruusuikkunaa on tehty Saksassa. Vuosien saatossa lasimaalauspaneelit ovat pullistuneet puu- ja lyijypuitteiden puristuksessa, osa laseista särkynytkin. Tuon tuhannen lasinpalasen puhdistus, korjaus ja maalaus on hidasta työtä. Ja paneelien siirtely sekä tukeminen työskentelyä varten raskasta puuhaa, joka yksin ei onnistu. Apuvoimia onneksi on lähipiirissä tarjolla.

Toviksi kirkkoon aistimaan

Yhdessä ruusuikkunassa on keskipalan lisäksi 25 puupuitetta ja niiden sisällä 49 lasimaalauspaneelia. Lasiin on maalattu niin viiniköynnöksiä ja muratteja kuin Luther-ruusujakin.

Marjut Kalin kertoo nauttivansa erityisesti lasin maalausvaiheesta. Ja yhä uudelleen ihmettelevänsä, että tekniikat ja materiaalit ovatkin säilyneet niin entisenlaisina.

–Maalaus tuo minulle aina suurta iloa. Tästä työstä löysin hellyttävän kömpelösti maalatun oksan, kuin lapsen tekemän. Toivon, että sen voisi säilyttää, sehän kertoo osaltaan jotain edellisen korjauksen ajasta.

Helmikuun alussa käynnistynyt työ sisältää lukuisia eri vaiheita. Joka ikisen konservoija dokumentoi tarkasti kansioon, joka jää työn tilaajalle ja tuleville konservoijille opastukseksi sekä tueksi.

Ennen kuin aloittaa työn, hän istahtaa toviksi kirkon penkkiin, aistimaan hiljakseen paikan henkeä. Huolella etukäteen on läpi käytävä myös työn kuljetus: Millaisella autolla ja mitä reittiä. Vakuutusten tulee olla kunnossa ja yhteistyön saumatonta muiden tekijöiden, kuten puuseppien kanssa.

Konservointityön Kalin tekee mieluiten omalla pajallaan, missä on kaikki tarvittava: kamera, työvälineet ja -materiaalit. Lyijykaavioon hän merkitsee kaiken työssä huomioimansa.

Kotkan kirkon ruusuikkuna.

Pieni osa pitkää ketjua

Porvoosta Iittiin muuttanut lasi- ja metallialan artesaani alkoi 2000-luvun alussa panostaa kirkkomaalausten konservointiin, nousten pian alansa arvostetuksi osaajaksi, yhdeksi harvoista kirkkokonservoijista. Suomen lasimaalaushistoria on lyhyt verrattuna Keski-Euroopan tuhatvuotiseen. Työ myös vaatii paljon: kärsivällisyyttä, järjestelmällisyyttä, yksinäisyyden ja paineensietokykyä.

–Koen työni hyvin merkitykselliseksi. Saan tuottaa ihmisille ilon päästä nauttimaan lasimaalausten puhtaista ja kirkkaista väreistä. Olen yksi pieni osa hyvin pitkää ketjua, mutta en vähättele panostani – enkä paukuttele henkseleitäkään. Riittää, kun tiedän tehneeni niin hyvää työtä kuin vain pystyn.

Kotkan kirkon ruusuikkunan on sovittu valmistuvan vuoden loppuun mennessä. Konservoija luovuttaa työn, ja saattaa vielä piipahtaa hiljentymässä sen äärellä. Ei kuitenkaan jää enää ihastelemaan, sillä elämä jatkuu, uusi työ odottaa. Ketju ei saa katketa.

Marjut Kalin arvelee viettävänsä kirkoissa aikaa enemmän kuin moni, vaikkei jumalanpalveluksissa kovin usein käykään.

–Kiipeilen siellä telineillä rutuvaatteissani, mutta ehdin myös istahtaa hetkeksi samojen asioiden, pyhän, äärelle kuin muutkin kirkossakävijät.