Ei kärsimystä, vaan toivoa

Sairaalapastori Sari Reinikainen näkee ihmisiä rehellisimmillään. Hänelle riipaisevinta on katsella arkulle kukkia laskevia omaisia, jotka eivät tunnekuohultaan saa tarkoin harkittuja sanojaan sanottua.

Teksti ja kuvat Elina Valtonen

Kymenlaakson keskussairaala on uudistusosineen sokkeloinen paikka. Sairaalapastori Sari Reinikainen luotsaa kuitenkin hyvin tottuneesti sen läpi uuteen sairaalakappeliin.

Keskussairaala on Reinikaisen työympäristö. Hän sanoo viihtyvänsä juuri siksi. Alkujaan Oulusta kotoisin oleva Reinikainen on työskennellyt Kotka-Kymin seurakunnassa reilun vuoden verran.

– Olen aikaisemmalta ammatiltani sairaanhoitaja. Ennen tuloani tänne työskentelin Syöpäjärjestöjen valtakunnallisessa neuvontapalvelussa, jossa yhteydenotot tulivat sähköisesti. Tykkäsin työstä, mutta jäin kaipaamaan kasvokkain tapahtuvaa ihmiskontaktia.

Reinikainen sanoo edellisessä työssään osallistuneensa Kuopiossa koulutukseen, jossa oli sairaalapappi luennoimassa. Päässä syttyi lamppu.

– Sairaalapapin rooli on ihan loistava, sillä en käske, en vaadi, en edellytä mitään, kuten sairaanhoitaja joutuu työssään tekemään. Pysyin kuitenkin tutussa ympäristössä. Taustani vuoksi en hätkähdä letkuja eikä keskittymiseni herpaannu sairaalan hajujen vuoksi.

Reinikainen näkee, että parhaimmassa tapauksessa sairaalapastori on kaaoksen jäsentäjä. Sairastumisen myötä elämään tulee monenlaisia huolia, taloudesta, läheisistä ja omasta voinnista. Sairastuneen ihmisen puolesta päätetään monia asioita. Silloin kannattaa kääntää katseensa siihen, mihin voi itse vaikuttaa.

– En ole pelastava enkeli, enkä ole poistamassa sairautta. Pyrin vaikuttamaan siihen, että sairastuneen elämä olisi hallittavampaa. Sairaalapastorin työtä luullaan raskaaksi, mutta saan tästä itse paljon. En ajattele olevani kärsimyksen asiantuntija, vaan toivon ja ilon.

Harva pelkää kuolemaa itsessään. Siitähän on hyvin vaikeaa edes saada kiinni. Ennemmin pelätään kuolemasta seuraavia asioita, kuten kipua ja luopumista.

Kuolema ei ole lohduton

Vaikka moni paranee, sairaalapastorin työssä kuolema on läsnä. Reinikainen sanoo, että toiset ahdistuvat sairastuessaan valtavasti, toiset ovat hyväksyvämpiä.

Karhulan sairaalan saattohoito-osastolla Reinikainen vierailee viikoittain. Hänen mielestään saattohoidossa sairaalapastorin rooli ymmärretään hyvin osana kokonaisuutta. Työnkuvaan kuuluu tarvittaessa myös kotikäynnit.  

– Harva pelkää kuolemaa itsessään. Siitähän on hyvin vaikeaa edes saada kiinni. Ennemmin pelätään kuolemasta seuraavia asioita, kuten kipua ja luopumista.

Kivunhoito on nykyään hyvää, Reinikainen muistuttaa. Odottamisen päättyminen voi olla helpotus paitsi ihmiselle itselleen, myös hänen omaisilleen. Sitä ei vain usein uskalleta sanoa ääneen.

Sairaalapastorille kuolema ei tarkoita aina ja pelkästään surua, kuolemassa voi olla valoisampiakin sävyjä. Varsinkin, jos ihmisen sairaus kestää pitkään tai on vaikea, tai jos ihminen on levollinen ja hyväksynyt elämänsä rajallisuuden.

Kukkien lasku koskettaa

Yhä useampi siunataan hautaan sairaalakappelissa. Sairaalasiunausten määrä on ollut kasvussa koronavuosista lähtien.

– Korona lisäsi jo muutenkin suositun tuhkauksen määrää. Ihmiset tajusivat, ettei hautajaisten tarvitse olla suureellisia.

Puitteet ovat pienemmät, mutta siunauksen kaava on sama. Reinikainen kuuntelee omaisten toiveita, ja pyrkii aina ehtimään paikalle ajoissa nähdäkseen arkutuksen. Joskus hän pukee vainajalle lahjoituksena saadut villasukat.

Ihminen on kuoleman äärellä rehellinen. Kun Reinikainen näkee vainajan vierellä omaisia surusta romahtaneena, hän tietää, että tässä ihmissuhteessa on ollut jotain todella tärkeää.

Kukkien lasku on papille riipaisevinta. Silloin hän ei tee mitään, vaan istuu ja katsoo. Antaa omaisille aikaa hyvästellä.

– Arkulle mennään sanomaan niitä tarkkaan harkittuja sanoja, mutta sitten niitä ei itkulta tai tunnekuohulta saada kuin soperrettua.

– On myös ihanaa, jos siunauspuhe saa jonkun naurahtamaan tai joku tulee jälkeen päin kiittämään.