Identiteetin etsintää ja soppavinkkejä

Seurakunnan oppilaitostyö on sekä opiskelijoita että henkilökuntaa varten. Tukea saa vaikkapa jaksamiseen tai yksinäisyyteen, mutta joskus puhutaan pyykinpesustakin. Kristus on läsnä lähimmäisyydessä.

Teksti ja kuva: Heidi Nevalainen

”Tulisitko taas käymään oppitunnilla?” huikkaa opettaja nähdessään pappi Tommi Vehmaksen Kotekon kahvilassa. Vehmas kurkkaa kalenteriaan ja vierailulle sovitaan aika. Näin se usein toimii. Oppilaitostyötä tekevien seurakunnan työntekijöiden rooli kouluilla on näkyä ja olla läsnä.

– Olemme kampuksilla, vietetään siellä parisen tuntia ja katsotaan, missä opiskelijat ovat ja mitä tekevät. Käydään oppitunneilla, jutustellaan opiskelijoiden sekä työntekijöiden kanssa. Ollaan paikalla, lisäaikuisina oppilaitosmaailmassa, kuvailee nuorisotyönohjaaja Taru Spännäri.

Oppilaitostyötä tekee seurakunnassa pääsääntöisesti kaksi nuorisotyönohjaajaa, yksi pappi ja yksi diakoniatyöntekijä.

– Olemme osa opiskeluhuoltoa. Tarjoamme matalan kynnyksen keskusteluapua ja ilmaisia apukäsiä, tiivistää Vehmas.

Kampusdiakonilta voi keskusteluavun lisäksi kysyä taloudellistakin apua, jos tarvetta on.

Muusta opiskeluhuollosta seurakunnan työ eroaa ainakin kahdella tavalla: seurakunnan työntekijöiden kanssa voi puhua hengellisistäkin asioista ja he ovat kouluilla myös henkilökuntaa varten.

– Henkilökunnan kanssa on tullut puhetta jaksamisesta tai miten perheen kanssa menee. Joskus on yllättäviäkin kahvipöytäkeskusteluja, kertoo nuorisotyönohjaaja Rita Halme.

Mennään luo

Kotka-Kymin seurakunta tekee oppilaitostyötä ammattikoulussa, lukioissa ja ammattikorkeakoulussa. Rita Halme ja Taru Spännäri ovat tavattavissa Etelä-Kymenlaakson ammattiopisto Ekamilla viikoittain ja Halme myös Kotkan lyseolla. Oppilaitospappi Tommi Vehmas käy sekä Ekamilla että Xamkilla, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa.

Työntekijöillä ei ole kampuksilla omaa työhuonetta eikä mitään erityistä päivystyspistettä, vaan he menevät opiskelijoiden ja henkilökunnan luo.

– Tässä työssä pitää uskaltaa lähestyä vieraita ihmisiä, mennä luokse ja alkaa jutella. Ei se toimisi toisinpäin. Sen jälkeen, kun on tehnyt työtä useamman vuoden, niin luokse voi tulla joku, mutta enemmän se menee niin päin, että me mennään luokse, tietää Halme.

Hän on tehnyt oppilaitostyötä vuodesta 2016 lähtien.

Identiteettejä ja soppaa

Halme ja Spännäri päivystävät myös Ekamin opiskelija-asuntolalla kerran viikossa. Asuntola on tarkoitettu pääasiassa oppivelvollisuusikäisille nuorille, etusijassa ulkopaikkakuntalaisille. Siellä kohdataan siis nuoria, jotka opettelevat ensimmäistä kertaa itsenäistä elämää vieraalla paikkakunnalla. Huoletkin voivat silloin olla hyvin arkisia.

– Olemme paikalla maanantaisin. Tarjotaan vähän välipalaa ja vaihdetaan viikonlopun kuulumisia. Siellä voidaan puhua myös pyykinpesusta ja juuri joku kysyi, että mitä helppoa ruokaa hän voisi laittaa, mikä ei olisi makaronilaatikkoa. Ehdotin soppaa, muistelee Spännäri.

Opiskelijan elämä pyörii tietysti paljon opintoihin liittyvissä asioissa, joten myös niistä keskustellaan – sekä asuntolalla että kampuksilla. Puhutaan esimerkiksi opintoihin tai työssäoppimisjaksoihin liittyvästä stressistä, kesätöistä ja tulevaisuuden haaveista ja suunnitelmista. Arkisista, mutta nuorten elämässä suurista asioista.

– Myös yksinäisyydestä ja jaksamisesta. Jonkun verran on tullut identiteettiin liittyviä kysymyksiä, että kuka minä olen ja onko missään mitään järkeä. Ollaan nuoren ihmisen ihmisyyden ytimessä, kuvailee Tommi Vehmas.

Tuomitaanko minut?

Seurakunnan työntekijöiden kanssa puhutaan kouluilla toki hengellisistäkin asioista. Enimmäkseen työn luonne on kuitenkin toisenlainen. Opiskelijoilta tai henkilökunnalta ei kysellä, mihin he uskovat tai kuuluvatko kirkkoon. Uskosta ja uskonnosta puhuminen lähtee aina opiskelijan tai henkilökunnan jäsenen omasta halusta.

– Emme ole täällä pitämässä hartauksia tai jumalanpalveluksia, tiivistää Rita Halme.

– Kyllä Kristus voi olla läsnä, vaikkei sitä sanoiteta. Se lähimmäisyys on tässä tärkeintä, toteaa Taru Spännäri.

– Tämä on hyvin konkreettista, alhaalta päin rakentamista. Voidaan kulkea vierellä välitunnin, viikon tai vaikka vuoden. Annetaan tila puhua ajatuksia ääneen ja pohtia omaa tilannetta. Se on hirveän arvokasta ja olennainen osa tätä työtä, kuvailee Tommi Vehmas.

Oppilaitostyötä tekevät kokevat, että heidän roolinsa on myös madaltaa kynnystä seurakuntaan. Osoittaa, että seurakunnan työntekijät ovat tavallisia ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Se voi vaatia kärsivällistä luottamuksen rakentamista.

– Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, tuomitseeko se teidän oppilaitospappi minut helvettiin, jos minulla on punaiset hiukset. Vastasin, että ei tietenkään. On hyvä keskustella siitä, että me olemme tavallisia ihmisiä eikä meitä kiinnosta, miltä näytät, mistä tulet tai kenen kanssa olet, sanoo Spännäri.

Hän muistuttaa, että kevyen heiton takana voi olla ihan todellinen huoli hyväksytyksi tulemisesta, ehkä jostain muustakin syystä kuin hiusten väristä johtuen.

Etulinjassa

Oppilaitokset ovat hyviä paikkoja nuorten aikuisten kohtaamiseen. Tätä ei ikäluokkaa ei välttämättä muualta tavoita.

– Piispa Seppo Häkkinen sanoi, että vaikka oppilaitostyö ei kosketa isoa määrää ihmisiä, se voi kuitenkin olla jonkun ainoa kosketus seurakuntaan, ja siksi se on merkittävää ja täytyy tehdä hyvin, siteeraa Spännäri.

Tommi Vehmas muistuttaa, että opiskelijat ovat pääsääntöisesti sitä ikäluokkaa, jolla tulevaisuus on vielä kaikin tavoin avoinna.

– Oppilaitokset ovat paikkoja, missä ensimmäisenä näkyvät yhteiskunnalliset muutokset ja missä tulevaisuutta tehdään. Opiskelijat on irtautumassa kodeistaan ja aikuistumassa, ja he ovat tyyppejä, jotka altistuvat innovaatioille ja ovat etulinjassa, kun tapahtuu muutoksia.

– Ei tämä nyt tulevaisuustyötä ole, mutta se on siinä rajalla. Tietyllä tavalla yhteiskunnan etulinjan kohtaamista.