Luonto lohduttaa

Voit muistaa edesmennyttä läheistäsi myös paikoissa, joissa tapasitte käydä yhdessä.

Teksti ja kuva Hannele Niemi

”Tämän näin ja sydämeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.”

Aleksis Kiven runo Kaukametsä sanoittaa sen, mitä luonto suomalaisille merkitsee. Luojan lahjoja, mutta myös turvallista ympäristöä, jossa itkeä ikävää, raivota surua tai vain huokailla. Ja kohdata Jumala.

Kotka-Kymin seurakuntapastori Hannamaria Yliraudanjoki iloitsee siitä, että luterilainen kirkko huomioi entistä enemmän luontoa. Ja että hän saa itse vaikuttaa seurakunnan ympäristötyöryhmässä.

Tammikuussa Rovaniemeltä Kotkaan töihin muuttanut pastori rakastaa puita.

– Vanhan suomalais-ugrilaisen perinteen mukaan pyhät puut hoitavat sielua.

– Luonnonkin voi kokea kirkokseen. Siellä on helppo rukoilla.

Yhä useammin vainaja tuhkataan. Moni toivoo tuhkansa ripoteltavan luontoon, esimerkiksi mereen. Edesmennyttä voi muistaa vaikka vaeltamalla rannalla.

Meillä kaikilla on oma, tärkeä sisäinen maailmamme, myös jokaisen surutie on omanlaisensa. Niitä pitää kunnioittaa.

Sisäisestä maailmasta surutielle

Yhteyttä Jumalaan symboloi myös kynttilän sytyttäminen edesmenneille.

Pyhäinpäivän kynttilämeret hautausmailla tarjoavat tärkeän yhteisöllisen kokemuksen, mutta muistokynttilän voi sytyttää myös muualla. Haudallakin ehkä vain yksi muovinen riittäisi.

Yhteisöllisyyttä surussa saa kokea myös jumalanpalveluksissa.

– Kaarevan ehtoolliskaiteen voi ajatella täydentyvän ympyräksi, joka saattaa meidät samaan pyhään pöytään yhdessä edesmenneiden kanssa.

Auttamistyön ja diakoniatiimin pappina Yliraudanjoen vastuulla ovat Palvelevan puhelimen ohella vertaistukea tarjoavat sururyhmät.

– Meillä kaikilla on oma, tärkeä sisäinen maailmamme, myös jokaisen surutie on omanlaisensa. Niitä pitää kunnioittaa.

– Osaamme varmasti sisimmässämme surra oikein. Joskus vain eteen tulee asioita, joita ei kykene käsittelemään, vielä.

Kuolleen läheisen muistamiseen voi liittyä kipeitä asioita. Surua saattavat aiheuttaa niin suuret loukkaukset kuin asioiden kesken jääminen.

Käsillä tekeminen perkaa tunteita

Surun käsittelyyn ja kuolleen muistamiseen monia auttaa konkreettinen tekeminen – alkaen hautajaisten ja muiden käytännön asioiden järjestelyistä.

Yliraudanjoki kannustaa läheisiä osallistumaan arkuttamiseen. Vainajan arkkuun laittaminen osoittaa hyvästien lopullisuuden ja ohjaa surutielle.

– Ihmisellä on luontainen tarve tehdä käsillään.

Konkreettinen tekeminen tarjoaa myös tilaisuuden muistella yhdessä, ja siten jakaa surua. Yhdessä edesmenneen muistamisen voimaannuttavaa tapaa voi jatkaa pidempäänkin.

Jonkun tapa voi olla vaikka puutarhan raivaaminen, ja siinä samalla tunteiden perkaaminen.

Kirjoittava ihminen muistaa sanoilla. Niillä voi käsitellä kesken jääneitä asioita tai kirjoittaa yhteiselle tarinalle uudenlaisen lopun. Sellaista ehkä tarvitaan, jos läheisen kuolemaan liittyy trauma, esimerkiksi väkivaltaa.

– Trauma on haava, joka ihollakin paranee sisältä pintaan.

Tuhoisinta on tukahduttaa tunteensa, jotka voisi saada ulos, vaikka laulaen, tanssien … kehollisesti rukoillen.

Luonnon viestejä edesmenneiltä

Usein hautajaisten jälkeen muiden elämä tuntuu jatkuvan, kun itse jäät yksin suruusi.

Muistaminen sattuu. On vaikea mennä surua päin, mutta mahdotonta päästää siitä irti.

– Muistopöydät ja valokuvaseinät kotona ovat monille lohduksi.

– Kotkassa on myös Muistojen talo, missä on esillä ihmisten rakentamia muistorasioita. Sellaisen kokoaminen tukee surutiellä kulkemista.

Etelä-Karjalassa kasvanut Yliraudanjoki sai pappisvihkimyksen neljä vuotta sitten. Sitä ennen hän toimi psykologina.

– Joskus hautajaisissa aistin ihmisissä niin suurta pakahdusta, että minusta puskee esiin itkijänainen. Itkevä pappi, joka kantaa osansa surevien taakasta.

Jumalallista näkymätöntä, lohduttavaa voimaa Yliraudanjoki kokee saavansa luontokappaleilta.

– Sapokan asuntoni ikkunasta seuraan, kuinka puut kumartavat ja lintu lennähtää oksalle, kuin tuoden viestejä edesmenneiltä meille.