Piispan sauva vaihtui 

Piispa Seppo Häkkinen on yrittänyt muistaa, että piispa on hengellinen, ei hallinnollinen johtaja. 

Seppo Häkkinen nojaa aitaan.
Seppo Häkkinen on identiteetiltään seurakuntapappi ja ihmisten kohtaaja. Pyhä hetki voi kohdata esimerkiksi poikien syysseikkailuleirillä, kun koko porukka kasaantuu nuotiolle kuulemaan iltahartaustarinaa.  

Teksti Krista Eskelinen, kuva Kari Rossi 

Hyvästejä, tapaamisia, viimeisiä vierailuja. Eläköityneen piispa Seppo Häkkisen kalenteri on huohottanut viimeiseen työpäivään asti. Nyt on kuitenkin aika levätä.  

Ennen uutta elämänvaihetta Häkkinen ehti paljon. Viimeisimpänä 14 vuotta piispan virassa, sitä ennen seitsemän Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtajana. Seurakuntapapin työstä Häkkisellä on 20 vuoden kokemus. Mikä tässä ajassa on muuttunut? 

Kirkon asema yhteiskunnassa on ainakin kääntynyt virallisesta auktoriteetista kansalaisyhteiskunnan toimijaksi. Ihmiset odottavat kirkolta arvostavaa kohtaamista, eivät tiukkoja totuuksia.        

− Ihminen ei tarvitse virastoa vaan kodin. Meidän tulisi kohdata ihmisiä paljon aidommin tai paremmin kuin nyt – ei niin, että yritämme kutsua heitä jonnekin kohtaamaan instituutiota, Häkkinen aloittaa. 

− Jumala on läsnä ihmisten kohtaamisissa. Siksikin teema on tärkeä.  

Häkkisen mielestä taidokas vuorovaikutus tulisi huomioida paremmin kirkon työntekijöiden jatko- ja täydennyskoulutuksessa. Mallia voisi ottaa myös järjestökentältä tai yrityselämästä. Häkkinen muistuttaa kuitenkin, että kirkolla on edelleen erittäin hyvä mahdollisuus toimia suomalaisessa yhteiskunnassa. 

− Meillä on paikka toimia, jos me sen vain otamme.  

Rakennemuutokset osa seurakuntaelämää  

Mikkelin hiippakunta koostuu neljästä maakunnasta, joiden väki vanhenee vauhdilla. Etelä-Savo on Suomen ikääntynein maakunta ja Kymenlaakso seuraa perässä heti Kainuun jälkeen. Hiippakunnan ikärakenne vaikuttaa seurakunnan jäsenmääriin, kiristää taloutta ja muokkaa seurakuntien tulevaisuutta. 

− Vanhusten yksinäisyys ja muu diakoninen tarve lisääntyy. Harvaan asutulla alueella kysymykseksi nousee myös, kuinka seurakunta on ihmisten arjessa läsnä.  

Hiippakunnassa todellisuutta ovat myös seurakuntaliitokset.

− Kun aloitin Mikkelin hiippakunnan papistossa, oli seurakuntia lähes 70. Nyt niitä on 36.  

Vaikeita kysymyksiä  

Piispa on parhaimmillaan vahva mielipidevaikuttaja. Rajatonta toimeenpanovaltaa hänelle ei kuitenkaan ole suotu, sillä kirkon suuret ja vaikeat kysymykset käsitellään kirkolliskokouksessa. Vaikka kiivaat keskustelut leimaavat mielikuvia kirkosta ja polarisoivat asetelmia myös kirkon sisällä, pyytää piispa hallintoelimille työrauhaa. 

− Jos kirkon ylin päättävä elin jotain määrää, sen mukaan mennään. Emme voi anarkistisesti päättää, mikä päätös itselle sopii ja mikä ei. Näin olen hiippakuntaani ohjeistanut.  

Kun suuret muutokset ottavat aikaa, pienilläkin voi vaikuttaa. Piispainkokous on esimerkiksi aloittanut työn kirkkokäsikirjan uudistamiseksi. 

− Kasteet, konfirmaatiot, avioliittoon vihkiminen ja hautaaminen ovat juuri niitä kohtia, joissa ihmisiä kohdataan. Kahdessa vuosikymmenessä kieli on muuttunut paljon, joten tuntui tarpeelliselta tarkastella, onko kirkollisissa toimituksissa katvealueita.

Seppo Häkkinen muotokuvansa edessä.

Suurin niistä on kiitos 

Piispan virkaa hoidetaan yhdessä. Tätä Häkkinen korostaa, kun häntä pyytää nimeämään merkittävimmän aikaansaannoksensa. Esimerkiksi kirkkolainsäädännön uudistaminen on ollut iso urakka, mutta eläköitymisen kynnyksellä mieli siirtyy yksittäisistä tehtävistä olennaiseen.  

− Olen miettinyt emeritusarkkipiispa Jukka Paarman ohjetta: ”Huolehtikaa siitä, että piispan virka säilyy hengellisen johtajan – ei hallinto- tai toimitusjohtajan virkana”. Hengellisyys on tämän viran ytimessä.  

− Seurakuntalaisten aktiivisuus on tulevaisuuden suuria kysymyksiä. Miten yhdistää yksilöllisyys ja ihmisen kaipuu yhteisöllisyyteen? Entä mistä yhteisö koostuu nykyisin, kun yksilön identiteetti ei välttämättä kytkeydy asuinpaikkaan vaan vaikkapa kiinnostuksen kohteisiin?  

Jos Häkkiseltä kysytään, yksi on varmaa: ydinsanomasta ei lähdetä luistelemaan. 

− Kirkon tulevaisuutta ei ratkaista identiteettiämme laimentamalla. Kysymys on pikemminkin siitä, että kirkkona uskallamme pitää kiinni perusteistamme. Se pitää kuitenkin tehdä myönteisesti yhteiskuntaa rakentaen ja kohdaten ihmisiä heidän kielellään ja kulttuurisilla tavoillaan.