Surulle on vaikea löytää sanoja

Myös aikuisen, mutta etenkin lapsen. Kotkassa syksyllä aloittava lasten sururyhmä panostaakin toimintaan.

Ellen Kiviharju Pappilan pihalla.
Jännittää, kutkuttaa! myöntävät lasten sururyhmän ohjaajat Ellen Kiviharju ja Kirsi Tuominen, joka ei tällä kertaa päässyt mukaan valokuvaan. Tarvetta lasten sururyhmälle varmasti on, mutta löytääkö viesti perille. Ainakin tietoa on levitetty laajalti ympäri Kymenlaaksoa.

Teksti ja kuva Hannele Niemi

Idea lasten toiminnallisesta sururyhmästä alkoi itää viime vuonna, Kirsi Tuomisen osallistuttua kirkon Surutuki-koulutukseen. Kotka-Kymin seurakunnan varhaiskasvatuksen ohjaaja kertoo tuskailleensa usein avuttomuuttaan lapsen surun edessä.

Koulutus ohjasi tunnistamaan surun ilmenemismuotoja eri elämänvaiheissa ja rohkaisi Tuomista esittelemään sururyhmä-idean työpaikallaan.

– Läheisen kuoltua lapsi saattaa vain jatkaa leikkejään, ehkä uskaltamatta edes itkeä – ettei kuormittaisi surevia aikuisia.

Lapsen suru voi koteloitua pitkäksikin aikaa, kunnes puskee väkisin esiin, esimerkiksi murrosiässä.

Tuomisen työpari sururyhmässä, perhetyön pappi Ellen Kiviharju on huomannut perheiden kaipaavan tukea lasten surun kohtaamiseen.

Vertaistuelle on tarvetta, sillä:

–Vertaisuus kantaa.

Kymenlaakson todennäköisesti ensimmäinen lasten sururyhmä saa ohjaajikseen innostuneen työparin.

Turvakamu mukaan

Ryhmä on tarkoitettu läheisensä menettäneille 6–10-vuotiaille. Helilän Pappilan kotoisaan saliin kokoonnutaan loka-marraskuussa kuusi kertaa. Kaksituntiset tapaamiset rakennetaan lasten ehdoilla.

– Lapsilla on omanlaisensa aikakäsitys. Ryhmässä emme esimerkiksi rajaa läheisen kuolemasta kulunutta aikaa.

Lasten kanssa ei varsinaisesti käydä läpi surun eri vaiheita.

– Surun kokemushan voi jatkua vuosikausia, myös aikuisilla, Tuominen pohtii.

Vaikeaa aihetta lähestytään niin askartelun ja piirtämisen kuin musiikinkin kautta. Ohjaajilla on käytössään myös lukuisa paketti kirjallisuutta.

Ensimmäiseen kokoontumiseen vanhemmatkin pääsevät piipahtamaan. Siten lapsesta voi tuntua turvallisemmalta esittäytyä ja tutustua toisiin.

Turvallisuutta tuonee myös tapaaminen aina samassa paikassa, samalla porukalla. Mukaan voi tuoda vaikka oman pehmolelun – luottokamuksi, turvaeläimeksi, viestinvälittäjäksi.

Tapaamisissa kootaan jokaiselle osallistujalle omaa surukirjasta, jonka saa lopuksi mukaansa.

Saa olla kateellinen

Yhdessä muistellaan menetettyä läheistä, piirroksin, lauluin tai vaikka satuja kertomalla: Olipa kerran…

Samalla tulee käydyksi läpi monia surun tuomia tunteita: vihaa, pelkoa, syyllisyyttä.

– Lapsihan on mestari syyllistämään itseään, toteaa Tuominen.

Suruun voi kuulua myös kateutta ja mustasukkaisuutta.

– Ei ole väärin olla kateellinen kaverille, jonka molemmat vanhemmat ovat yhä elossa.

Iloa ja nauruakaan ei saa unohtaa, muistuttavat ohjaajat, jotka ovat varautuneet vaikeisiin kysymyksiin. Niihin tuskin kellään on vastauksia, silti niitäkin pitää uskaltaa pohtia.

Missä kuollut on nyt? Auttaako halaaminen surussa? Uskaltaako ruumista mennä katsomaan?

Katse myös tulevaan

Ellen Kiviharju on huomannut, että lapsia ei kovin usein oteta mukaan hautajaisiin.

– Ehkä pelätään, että lapsi ei osaa käyttäytyä.

Meillä Suomessa on myös pitkä ja vahva perinne yksin pärjäämisestä. Kukin suree itsekseen, poissa toisten silmistä.

Entä jos aikuinen kertoisikin lapselle omista tunteistaan, surustaan ja myös hautajaisista, ruumiin katsomisesta. Jakaisi asioita.

Lasten sururyhmän viimeisillä tapaamiskerroilla katse kääntyy jo tulevaan. Porukalla pohditaan, miten selviytyä surusta. Siinä lapset lienevät parhaita oppaita toisilleen.

Lopuksi kurkataan haaveisiin ja unelmiin: Mikä minusta tulee isona.

– Ja varmaan itketään yhdessä, arvelee Tuominen.

 

Toiminnallinen sururyhmä