Viimeiselle matkalle villasukissa

Vainajapalveluiden työntekijä Kari Happonen vieroksuu maallista mammonaa haalivia ihmisiä. Hän tietää, että rikkaat lähtevät täältä kuten köyhätkin. 

Teksti ja kuvat Elina Valtonen.

Kuolemassa on jotain sellaista, mitä toiset kavahtavat. Kymenlaakson keskussairaalassa vainajapalveluissa työskentelevä Kari Happonen ei ole yksi heistä. Vuosikymmeniä vainajien parissa työtä tehneelle Happoselle kuolemalla on monenlaisia kasvoja.

– Olen sitä mieltä, että yhteiskunnassamme kuolema on etääntynyt ihmisistä. Nostan hattua niille aikuisille, jotka tuovat lapsensa mukanaan jättämään hyvästejä omaiselle.

– Kuolema kuuluu elämään.

”Mitä nyt tehdään?”

Happosen tehtävänä on ottaa vainajat vastaan. Riisua, huolehtia säilytyksestä, avustaa tutkimuksissa, pukea, arkuttaa. Yhteistyö on tiivistä niin hautaustoimistojen kuin sairaalasielunhoidon kanssa.

– Yleinen minulle tuleva puhelu on sellainen, että ”Omaiseni on kuollut, mitä nyt tehdään?”. Kehotan aina esimerkiksi käymään hautaustoimistossa, jossa asioita selvitellään ja ohjataan eteenpäin.

Kymenlaakson keskussairaalaan tulee vainajia muualtakin kuin sairaalan sisältä, Kotkan lisäksi Haminan, Pyhtään, Virojoen ja Miehikkälän alueilta. Remontoituihin tiloihin mahtuu nyt 72 vainajaa, entisen 36:n sijaan.

Uusissa tiloissa on myös oma huoneensa vainajanpesulle. Tietyissä uskontokunnissa vainajan peseminen seremonioineen on tärkeä osa jäähyväisiä.

Keskimäärin vainajaa säilytetään keskussairaalan kylmiössä muutaman viikon ajan ennen hautaan siunaamista. Lääketieteellisen tai oikeuslääketieteellisen tutkimuksen vuoksi säilytysaika voi olla pidempikin.

Vainajalle villasukat

Vainajan pukeminen on muuttunut paljon vuosien varrella, Happonen kertoo. Arkun lisäksi omainen voi valita vainajapaidan ja sukat, mutta persoonalliset vaatetusratkaisut ovat lisääntyneet. Happosen mielestä silläkin tavalla voi kunnioittaa edesmennyttä.

Läheisiä on saatettu matkaan sotilaspuvuissa, kansallispuvuissa, yöpaidoissa ja oloasuissa. Sekä tietenkin villasukissa. Joskus villasukat ovat kaikista pukimista ne tärkeimmät.

Mitään ei saa mukaan

Yleensä hän ei mieti vainajien kohtaloa. Jos jokaisen äärelle pysähtyisi, ei työtä pystyisi tekemään. Joskus kuolema voi olla odotettukin.

– Sitten kun omaisten kasvoilla näkee surun ja tuskan, elämä tulee silmille. Lapsivainajat koskettavat aina.

Omaa kuolemaansa vainajien hoitaja on miettinyt joskus paljonkin. Hän sanoo päässeensä asiassa sopuun. Kaipuu on yksinkertaiseen elämään.

– Miksi ihmiset haalivat maallista tavaraa? Rikkaat lähtevät täältä ihan kuten köyhätkin. Ei kivitalot ja mersut tule mukaan.

Katse siihen, mikä on hyvää

Kymenlaakson keskussairaalassa työskentelevältä sairaalapastori Sari Reinikaiselta usein kysytään, voiko lapsen ottaa mukaan hyvästelemään kuollutta omaista. Reinikaisen mielestä ehdottomasti.

– Se selventää lapselle, miksi ihmiset ovat niin surullisia. Hautajaisissa näen lapsissa elämän jatkumisen.

Reinikainen tekee tiiviisti yhteistyötä vainajapalveluiden Kari Happosen kanssa. Jos vainaja tulee Reinikaiselle siunattavaksi, hän haluaa mahdollisuuksien mukaan olla mukana arkutuksessa. Sillä tavoin pappi saa käsityksen siitä, kenestä hän siunaustilaisuudessa puhuu. Omaisia voi lohduttaa papin näkemys siitä, että vainaja näytti rauhalliselta tai kauniilta.

Reinikaisen mielestä villasukat ovat siunattavalle ilmeinen valinta. Niiden tuoma turva ja lämpö on suomalaisissa syvällä.

– Varsinkin jos vainajalla ei ole yhtään omaista, tykkään pukea hänelle villasukat.

Kuoleman rajalle kulkevan ihmisen kohtaamisessa Reinikainen haluaa kääntää katseen elettyyn elämään. Kun ei voi enää katsoa eteenpäin, voi katsoa taakse, ja tarkastella, mikä siellä on ollut hyvää.

– Omaisten kanssa voidaan kerrata muistoja, sillä menetyksen jälkeen muistot tahtovat jäädä surun alle. Eletyssä elämässä on arvoa, vaikka olisi mennyt huonostikin.

Reinikainen muistuttaa, että vaikka hänen työssään kuolema on läsnä, ei kuolema ole sairaalasielunhoidosta koko totuus.

– Joskus jutellaan niitä näitä ja vain ollaan läsnä.