Juha Ropponen

Kuka olet? 

Kotkalaisuus taitaa olla jonkinlainen mielenlaatu, tapa nähdä maailmaa. Kotkalaisuudessa on hyvällä tavalla asennetta. Kotkalaisuutta voi olla vaikea opetella, helpoiten sen saa äidinmaidossa. Kotkalaisuus näkyy ihmisten vähän karheana pintana ja tavassa puhua suoraan. Jo pienen jutustelen jälkeen, avautuu kuitenkin kuin toinen ihminen, sisältä lämpöä täynnä.

Olen monelle tuttu, Ropposen Juha, kolmannen polven kotkalainen. Lapsuus ja nuoruus kasvettiin yhdessä näissä maisemissa, myöhemmin vierähti 30 vuotta pääkaupunkiseudulla. Lapsena asuttiin Kotkansaarella, kouluajat Ristinkalliolla. Polku maailmalle kulki Otsolan, Rauhalan, Vesivallin ja lopulta Karhulan lukion kautta yliopistoon Helsinkiin. Tuli siinä vähän muutakin opiskeltua kuin teologiaa.

Pian viisi vuotta sitten tultiin takaisin. Kovasti olen paluustani tykännyt. Kotkassa on hyvä elää. Sekä työstäni, että siitä miten Kotka on ottanut minut vastaan. Nuoruuden kouluajoilta, seurakunnasta ja koripallovuosilta oleva tuttavapiirini on laaja. Vanhoja tuttuja on aina mukava tavata, nyt myös papin roolissa.

Sapokassa on oikein mukava asua. Kodin lähellä on meri ja meidän summalainen puuvene. Upeiden puistojen keskellä kelpaa ulkoiluttaa isoa punaista villakoiraa. Kävelymatkan päässä ovat uimahalli, elokuvateatterit, Tolsa, konserttitalo ja erinomainen kaupunginteatteri. Samoin Kairo, jossa maanantaisin on tarjolla hyvää musaa. Sekä Kotkan seurakuntakeskus, jossa minut on kastettu. Kaikki ovat sekä osa minua että kotkalaisuutta.

Millainen olet ihmisenä?

Ensinnäkin isokokoinen, toiseksi hyvätapainen.

Pyrin olemaan jämpti töissäni, mutta samalla avarakatseinen sekä kannustava. Oma elämä on mukavampaa, jos näkee toiset ihmiset sekä maailman empaattisessa valossa.

Olen yrittäjäperheessä kasvanut, joten olen saanut sitkeyden ja työnteon arvostuksen jo kotoa. Väsymys ei tartu kovin helposti ja jaksan pitää yhteistä päämäärää esillä. Lyhyellä tähtäimellä jatkuvuuden tulee olla taattu, pidemmällä tähtäimellä kehitys ei ole mahdollista ilman hallittua muutosta.

Pappina olen kuuntelija, taakkojen jakaja ja ihmisten rohkaisija. Pappeus on nöyryyttä ja kuulemista. Koen olevani etuoikeutettu ja kiitollinen saadessani työskennellä seurakuntalaistemme hyväksi. Se on sitoutumista ihmisten palvelemiseen, heikoista, särkyneistä ja hiljaisista huolehtimista. Tärkeimmät työvälineeni ovat herkät korvat ja eletty elämä, rukous ja kirkon sakramentit – kaste ja ehtoollinen. Yhteinen tehtävämme on etsiä pyhyyden läsnäoloa, löytää lohtua ja tukea, rukoilla, pitää toisistamme huolta ja opetella kantamaan vastuumme ympärillä olevasta maailmasta. Kasvaa siis ihmisenä.

Työkokemuksesi?

Moni teologiaa opiskelevista valmistuu suoraan kirkon palvelukseen. Minun tieni on ollut toisenlainen. Sain pappisvihkimyksen 37-vuotiaana punnittuani kutsumustani pitkään. Kesti siis kauan ennen kuin olin kyllin varma, että minusta olisi papiksi. Työkokemukseni kirkon ulkopuolelta hallinnollisissa ja johtamistehtävissä ovat auttaneet minua näkemään avarasti ja toimimaan rohkeasti, kun tarve vaatii. Olennaista on kyky nähdä asioita myös toisen silmin. Kannustava ilmapiiri, verkostoituminen, tavoitteellisuus, työ heikompiosaisten hyväksi ja vapaaehtoistoiminta ovat minulle tärkeä osa työtäni. 

Olen toiminut Akavan opiskelijoiden johtajana ja Akavan hallituksen jäsenenä, opettajana lukiossa, markkinoinnin kehitystyössä perheyrityksessä, Suomen painiliiton johtajana (pronssia Sydneyn olympialaisista!) sekä hallintojohtajana viestintätoimistossa.

Nyt pappisvuosia on kertynyt liki 20. Pappisvihkimyksen sain Suomen Pipliaseuran koulutuspäällikön tehtävään. Koska matkapäiviä kertyi yli 100 vuodessa, jatkuva matkustaminen vaati veronsa. Ensimmäinen seurakuntapapin työ oli Vantaalla Hämeenkylän rippikoulusta vastaavana pappina. Sieltä siirryin Kirkkopalveluihin seurakuntien vapaaehtoistoiminnan kehittäjäksi ja kouluttajaksi. Aikanaan virka löytyi Helsingistä Herttoniemen seurakunnan kappalaisena. Piispan toiveesta lähdin pian kahdeksi vuodeksi Vantaalle, ensin Korson vt. kirkkoherraksi, myöhemmin vastaavaan tehtävään Rekolan seurakunnassa. Pian tulee viisi vuotta täyteen paluustani tänne Kotkaan. Ensimmäiset neljä vuotta toimin pappien esihenkilönä ja kirkkoherran oikeana kätenä. Kuluvan vuoden alusta olen toiminut Anna-Tiinan lähdön jälkeen vt. kirkkoherrana.

Miksi hait juuri Kotka-Kymin seurakunnan kirkkoherraksi?

Hakeminen tuntui luontevalta jatkolta siihen mitä olen tehnyt. Jos olen rehellinen, suurempi pohdinta liittyi aikanaan Kotkaan palaamiseen. Karhulassa asuvien vanhempieni ikävuosien vääjäämätön kertyminen ja auki tullut virka saivat pohtimaan paluun hyviä ja huonoja puolia. Kovasti tuli mökillä saunottua ja vaihtoehtoja pohdittua. Puolisolta kun kysyin, hänellä oli heti selkeä vastaus. Joten täällä nyt siis ollaan.

Neljän vuoden aikana Kotka-Kymin seurakunta ja monet seurakuntalaiset ovat tulleet kovin tutuiksi ja hyvin tärkeiksi. Paluuta edesauttoi, koska Kymin seurakunta ja Höyteri olivat tärkeä osa nuoruuttani. Höyterissä tuli oltua sekä isosena että kesäteologina.

Koen, että vuodet ennen pappisvihkimystä ovat opettaneet minulle harvinaisen paljon ihmisen luonteesta, organisaation johtamisesta sekä talouden ja hallinnon merkityksestä. Kaikkea näitä tarvitaan seurakunnan johtamisessa.

Rohkaisevaa on ollut kuluneen kahdeksan kuukauden aikana nähdä, miten meillä on aktiivinen ja seurakuntaa rakentava luottamusjohto. Kaikissa seurakunnissa näin ei suinkaan ole. Kotka-Kymin seurakunta on suuri, myös  yli 100 ihmisen työpaikka. Anna-Tiinan johdolla organisaatio on viritetty toimivaksi ja tulevaisuuden tarpeisiin. Tietysti pientä hiomista aina riittää. Henkilökunta on kuitenkin poikkeuksellisen motivoitunutta ja täynnä työn merkityksellisyyttä ja tekemisen iloa. Tällaista joukkoa on ilo johtaa. 

Millaisen näet Kotka-Kymin seurakunnan ja sen tulevaisuuden?

Kotkan kaupunki ja Kotka-Kymin seurakunta kulkevat tässä kohtaa käsi kädessä. Onhan kyse pitkälti samoista ihmisistä. Kotka elää murrosvaihetta. Joko tänne rakentuu akkuklusteri ja paikkakunta elää ennennäkemätöntä vilkastumista. Tai sitten ei. Koska kaupungissa asuu paljon ikäihmisiä, heidän toiveensa ja tarpeensa tulee kuulla tarkasti. Lapsia on syntynyt tänä vuonna poikkeuksellisen vähän. Tämä näkyy lähitulevaisuudessa pieninä ikäluokkina. Samaan aikaan monet nuoret muuttavat muualla opiskelemaan. Näin minäkin aikanaan tein. Jos saamme paikkakunnan nousuun, uskon että myös he aikanaan palaavat. Joten minun on vaikea uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon. On vaikea kuvitella, että kotkalaisuus voisi kuihtua ja kadota vähin äänin.

Aivan kuten Kotkan kaupunki, myös Kotka-Kymin seurakunta on sen näköinen kuin sen jäsenet ovat. Sillä on siis tulevaisuudessa mahdollisuus saada hyvinkin erilaiset kasvot, riippuen kaupungin kehityksen suunnasta.

Jotakin näitä kasvoja kuitenkin yhdistäisi, jos saan toimia tulevat vuodet Kotka-Kymin seurakunnan kirkkoherrana. Lähimmäisenrakkaus eli omista ja toisten kaverista välittäminen sekä vaikeuksiin joutuneiden auttaminen ovat seurakunnan ydintä. Niistä ei tulla luopumaan. Ei vähimmässäkään määrin.

Herttoniemen seurakunnan kappalaisena sain olla mukana Myllypuron diakoniatyössä. Läpi talven järjestetyt kodittomien yöt ja kolme kertaa viikossa pidetty Suomen suurin ruokajakelu ovat jättäneet minuun lähtemättömän jäljen. Jäljen, josta olen hyvin kiitollinen.

Millaisen kirkkoherran Kotka-Kymin seurakunta sinusta saisi?

Kirkkoherran, joka on vastuunkantaja, ovien avaaja, verkostoituja, vapaaehtoisuuden mahdollisuuksien näkijä, seurakuntalaisten palvelija ja seurakunnan työntekijöille hyvä esihenkilö. Kirkkoherran, joka haluaa rakentaa ilmapiiriä, jossa ketään ei jätetä ja jossa jokainen saa kokea olevansa arvokas. Kirkkoherran, joka pitää laumastaan huolta. Paimenen, joka katsoo myös lauman reunoja, jotta kukaan ei jää yksin tai eksy.

Seurakunnassa teemme työtä ihmisten kanssa ja ihmisten kautta, joten hyvä ilmapiiri on olennaisen tärkeää halutun lopputuloksen saavuttamiseksi. Ihminen on tärkeä. Tavoitteiden saavuttamisessa keskeistä on motivoiminen. Täytyy kertoa, miksi tätä tehdään, mihin tällä pyritään ja mitä tällä saavutetaan. Näin saadaan kaikkia yhdistävä tavoite.

Minulle on tärkeää, että seurakunnan toivotaan yhä edelleen olevan mukana ihmisten arjessa ja juhlassa. Tavallisen ihmisen uskominen kelpaa ja että seurakunnassa ihmisille puhutaan ymmärrettävällä tavalla.

Koska puolisoni Reetan työ on Helsingissä, minulla on mahdollisuus uppoutua papin ja kirkkoherran työhön kaksin käsin. Papithan ovat yleensä juuri silloin töissä, kun muut ovat vapaalla.

Minusta seurakunta saa siis helposti lähestyttävän, lempeän, oikeudenmukaisen ja kannustavan kirkkoherran. Sellaisen, joka nähdään jatkossakin niin torilla, uimahallissa kuin KTP:n peleissä. Sellaisen, joka viihtyy papinpaita päällä. Sellaisen, jolla on mieluummin isot korvat kuin suuri suu. Sellaisen, joka tuntee kotkalaisuuden sisältäpäin.

Kirkkoherrana tärkeä tehtävänä on olla ovien avaaja. Kirkon ovien tulee olla auki kadun puolelle ja kaikille. Varsinkin heille, jotka ovat jo sen aikanaan syystä tai toisesta sulkeneet. Kirkkoherrana haluan rakentaa seurakuntaa, jossa kirkon kynnykset ovat mahdollisimman matalat - mieluiten kirkkoa, jossa ei ole kynnyksiä lainkaan. Tänä päivänä meidän tulee osata sietää myös erilaisuutta, kunnioittaa toinen toisiamme. Seurakunnassa meidän tulee kohdata toisemme armollisin ja lempein katsein.

Minua motivoi tieto siitä, että sekä papin että erityisesti kirkkoherran työllä on merkitystä. Tekemällä työni hyvin, voimme yhdessä toimia sekä kotkalaisten että paremman huomisen hyväksi.

Meidän on rakennettava seurakuntaa siihen suuntaan, että seurakunta on tässä maailmassa paikka, jossa saa levähtää ja toimia muiden hyväksi. Kirkko on kuin pyhä koti, jossa löydämme lohtua ja tukea, rukoilemme, pidämme toisistamme huolta sekä opettelemme kantamaan vastuuta ympäristöstä.

Sekä annamme itseämme suuremman pitää huolta meistä.