Jujutsupapista kädenvääntöön, Sanasta sukkapakettiin

Merimieskirkot olivat jo takavuosina merenkulkijoille keitaita, joihin liittyy paljon muistoja – enemmän tai vähemmän värikkäitä.

Teksti Ulla-Maija Sievinen, kuvat Suomen merimieskirkon arkisto ja Antero Sala

Buenos Aires 10.10.1958  

”Rakas Perhe, jälleen on saavutettu uusi maa ja uusi miljoonakaupunki nelipäiväisen merimatkan jälkeen.”

Näin kirjoitti nykyisin Pyhtäällä asuva merikapteeni Antero Sala nuoruutensa merimatkoilta. Hän lähti 18-vuotiaana merille Etelä-Amerikan ja Välimeren linjoille. Perheelleen hän lähetti säännöllisesti kirjeitä ja kertoi niissä kiinnostavalla tavalla elämästä ja työstä laivalla.

Yksikätinen voimapappi

Yhdessä kirjeessään hän kertoi: ”Jo merellä oli kullekin tehty ’Argentiinanpassi’; täkäläinen henkilöllisyystodistus, jota varten meidät valokuvattiin Santoksessa. Kun kaksi armeijan hinaajaa oli kiskonut meidät omaan altaaseemme monien muiden läpi, marssi loppumaton rivi viskaaleja laivaan, joukossa lääkäri, joka tarkasti kunkin ’tietyt paikat’. ”

”Ensimmäisten vastaantulijoiden joukossa satamassa oli myös pastori Oiva Pohjanpirkka, jolle useimmat Anja-laivamme miehistä olivatkin tuttuja, ja kädenpuristukset olivat rajuja ja sydämellisiä.” (Pohjanpirkka oli menettänyt sodassa vasemman kätensä).

”Vain vahva mies tämän pastorin voittaa kädenväännössä, ja shakissa häntä ei lyö juuri kukaan. Koska työpäivä päättyy perjantaina klo 12, lähdin tamperelais-Salosen kanssa ensin katselemaan kaupunkia ja illalla merimieskirkkoon, josta lähettämäni kortti on toivottavasti saapunut perille.”

Merimieskirkot keitaina valtameressä

Kotkalaisen merikapteeni Asser Ahleskogin työ laivalla alkoi 16-vuotiaana Brita-aluksessa.

Merimieskirkon ja merimieslähetyksen toiminta olivat silloin ja olivat hänelle aina sydämen asia.

– Ne olivat paikkoja, joissa inhimillisyys ja ihmisten tuki oli konkreettista ja vilpitöntä. Silloin nykyisiä yhteyksiä ei ollut käytettävissä, puhelimia vielä vähemmän, ja kirjeet ja kortit kulkivat usein vain kirkon välityksellä.

Merimieskirkossa saattoi lukea sanomalehtiä ja tarjolla oli kahvia ja lämmin tunnelma.

– Pappi oli aina kirkossa tavattavissa. Papit eivät pitäneet paatoksellisia saarnoja jumalanpalveluksissa, eivätkä he tuominneet tai syyttäneet. 

Lähetyspiirien naiset kutoivat sukkia ja villapaitoja merenkulkijoille. 

– Ne tuotiin merimieskirkon kautta meille joululahjoiksi. Tuntui hyvältä, kun sain parin villasukkia, jotka joku oli ihmiskäsin kutonut.

Legendaarinen merimiespappi Daniel Orädd

Merimiespappeihin mahtui monenlaisia persoonallisuuksia. Yksi legendaarisia oli Antwerpenin pappi Daniel Orädd.

– Hän harrasti muun muassa lähitaistelulajeja. Kirkon yhteydessä oli nyrkkeilykehä, ja jos jollakin merimiehellä oli kovia paineita, Orädd otti hänen kanssaan matsin nyrkkeilykehässä. Se yleensä karkotti paineet, Ahleskog kertoi.

Kun eräs kollega tuli Norjasta ensivisiitille Antwerpenin merimieskirkkoon, vastaanotto oli yllättävä. Jujutsupappi Orädd heitti hänet yhdellä liikkeellä selälleen lattialle ja sanoi vasta sitten, että tervetuloa.

– Hänestä kerrotaan toistakin tarinaa. Laiva oli lähdössä satamasta, ja yksi merimies oli kateissa. Häntä ei löytynyt mistään, mutta Orädd arvasi, missä mies olisi. Hänen löytämänsä mies iski laivan laakongilla pappia turpaan.

Orädd on kertonut, että siinä tulivat mieleen Raamatun sanat ”on parempi antaa kuin ottaa”. Niinpä merimiespappi iski takaisin.

Tärkeintä oli olla aito

Pekka Vihma aloitti vuonna 1964 työnsä merimiespappina Rotterdamissa. Hän järjesti merimiehille esimerkiksi kiertomatkoja bussilla Hollannissa.

Laivoissa käynnit olivat merimiespapin työssä tärkeitä. Vihma tapasi laivoilla väkeä messikallesta kippariin.

– Siellä ihmiset kertoivat asioistaan. Kotiasiat olivat mielessä, ja joskus oli avioliitossa huolia tai lapsia kova ikävä. Erityisesti nuoret merimiehet kertoivat papille asioistaan, joskus vaikkapa futismatsin jälkeen. Sittemmin moni heistä otti minuun yhteyttä, ja olen vihkinyt heitä ja kastanut heidän lapsiaan, Vihma muisteli.

Merimiespapin työssä oli tärkeintä olla aito.

– Kun pidin yhtä ensimmäisestä saarnastani Rotterdamissa, yksi kuulijoista sanoi, ettei ymmärtänyt, mitä tarkoitin, ja pyysi minua selittämään hänelle. Hän oli sitä mieltä, että olin sanonut jotakin tärkeää, eikä hän ymmärtänyt sitä. Se tuntui minusta niin upealta!

– Minun tehtäväni oli mahdollisimman yksinkertaisilla sanoilla kertoa Taivaan Isästä.

Lähde: Ulla-Maija Sievinen: Messikallesta kapteeniin, suomalaisten merimiesten tarinoita laivoilta ja satamista. Reuna Publishing House 2023.