Punakantinen kirja muistetaan ja tunnetaan

Nuoren seurakunnan veisukirjaa on julkaistu vuodesta 1970. Kirjaa uudistetaan viiden vuoden välein, jotta se pysyisi ajassa mukana. Jotkut kappaleet kulkevat mukana pitkään, toiset käyvät kirjassa vain kerran.

Teksti ja kuva Elina Valtonen

Nuoren seurakunnan veisukirja uudistui alkuvuodesta. Punakantinen laulukirja, myös Punaisena veisukirjana tunnettu, on monille tuttu rippileiriltä.

Kirja uudistetaan viiden vuoden välein. Uusin Nuoren seurakunnan veisukirja 2025 on laulukirjan 12. laitos.

– Lauluvalikoima on vaihtunut sisältäen aina osittain samoja kuin edellisessä kirjassa ja osittain uusia. Yhteislaulukulttuuri on muuttunut paljonkin 55 vuoden aikana ja niin ovat myös kirjassa olevat laulut, kertoo musiikkituottajana Lasten ja nuorten keskuksessa ja musiikkikouluttajana STEP-koulutuksessa työskentelevä Riikka Jäntti.

Jäntti kertoo, että yksi kappale on ollut mukana laulukirjassa alusta asti. Kyseessä on Matti Nybergin suomentama kappale Lapsuuden usko. Alkuperäisen yhdysvaltalaisen kappaleen 500 miles tekijäksi usein ilmoitetaan Hedy West, mutta ilmeisesti tästä ei ole täyttä varmuutta.

– Osa lauluista käy kirjassa kerran, osa palaa joskus, osa jatkaa matkaansa ilmestyttyään monessa kirjassa. Suosituimmille lauluille on yhteistä, että ne koskettavat nuorten lisäksi ihan kaiken ikäisiä, Jäntti sanoo.

Yksi teos koko kirkon käyttöön

Ensimmäinen Nuoren seurakunnan veisukirja ilmestyi vuonna 1970. Kirjan toimittajan, nyt eläköityneen kirkkoherra Kari Pekka Kinnusen mukaan alusta asti oli selvää, ettei kirjasta haluttu tehdä ”ajan tyrskyjä kestävää klassikkoa”.

– Siitä haluttiin tehdä työväline, käyttömusiikkia seurakuntien nuorisotyöhön, Kinnunen sanoo.

Nuoren seurakunnan veisukirjan juuret ovat Nuoren seurakunnan veisuja -vihkosissa, joista ensimmäinen syntyi vuonna 1966. Kyseessä oli punainen, A5-kokoinen vihko, johon oli koottu sen ajan ensimmäisiä veisuja, kuten Martin Schneiderin Danke (suomeksi Kiitos) sekä Seurakuntalaiva.

Veisuvihkosia oli ilmestynyt kolme siinä vaiheessa, kun Kinnunen toimi silloisen Nuorten Keskuksen julkaisusihteerinä.

– Tiesin, että monilla seurakunnilla oli itse tehtyjä monisteita näistä lauluista. Niin meillä syntyi ajatus, että miksei tehtäisi koko kirkon käyttöön nuorten laulujen kokoelmaa.

Kinnunen kokosi ensimmäisen Nuoren seurakunnan veisukirjan jo ilmestyneistä veisuvihkoista, vanhoista hengellisistä lauluista, Lasse Mårtensonin Voiko sen sanoa toisinkin -messusta, Lähetysseuran lauluista ja negrospirituaaleista.

Nykyään on vaikea kuvitellakaan rippikouluja ilman, että porukka laulaa – Kari Kinnunen

Uusia painoksia kiireesti lisää

Ensimmäinen painos oli Kinnusen muistikuvien mukaan noin 2000 kappaletta. Uusia painoksia tarvittiin kiireesti lisää, sillä kirja löi hetkessä itsensä läpi.

– Ensimmäisessä versiossa ei ollut kuin laulujen sanat. Sitten mukaan tulivat soinnut ja myöhemmin vielä nuotit. Koettiin vahva murros rippikouluissa ja seurakuntien nuorisotyössä, eräänlainen “laulava vallankumous”. Nuoriso löysi yhteislaulun, Kinnunen kertoo.

Kinnusen mukaan erityisesti seurakuntien nuorisopapeilla ja nuorisotyöntekijöillä oli keskeinen vaikutus siihen, että kirja otettiin laajasti käyttöön, kun toiset vielä ajattelivat, että seurakunnassa tulisi laulaa vain virsiä.

Veisukirjassa ensin ilmestyneistä lauluista muutamat ovat päätyneetkin virsikirjaan, esimerkiksi Tiellä ken vaeltaa, Nouskaamme vuorelle korkeimmalle ja Tahtosi tiellä.

Rippikoulussa vielä lauletaan yhdessä

Kinnunen uskoo, että Nuoren seurakunnan veisukirjan menestys perustuu juuri yhteislaulun taikaan.

– Kun ihmiset laulavat yhdessä, siellä on jotain. Jeesus sanoisi, että olen siellä läsnä. Monen ihmisen uskonelämän siemenet on kylvetty laulamalla. Nykyään on vaikea kuvitellakaan rippikouluja tai nuorten tilaisuuksia ilman, että porukka laulaa.

Musiikkituottaja Riikka Jäntti arvioi, että nykyään yhteislaulukulttuuri on ohentunut. Koulujen opetussuunnitelmissa painotetaan yhteislaulun sijaan toisenlaisia asioita. Rippikoulu on vielä sellainen turvallinen paikka, jossa on helppo heittäytyä laulamaan yhdessä.

– Musiikkiopettajat kertovat, että ysiluokalle tullessa yhtäkkiä nuoret alkavat laulaa yhdessä. Niin on tehty yhdessä rippikoulussa. Se on mahtavaa.

Jäntti näkee Punaisen veisukirjan merkityksen hyvin tärkeänä rippikoulun ja ylipäätään nuorten musiikkielämässä. Kirjasta on 55 vuoden aikana tullut tunnistettava brändi. Vaikka kirjan nimeä ei muistettaisi, muistetaan se punakantinen kirja.

– On ihanaa, kun ihmiset muistavat ja tulevat kertomaan, että omassa nuoruudessa kirjassa oli se ja se biisi. Että silloin kirjassa oli Rafaelin enkeli, se oli tosi hyvä!