Väärä morsian, yllätysvieraat ja keikahtanut kakku
Tulevan kesän hääpareille lohdutukseksi: muutkin ovat jännittäneet hääpäiväänsä, mutta hyvin se silti menee. Kommelluksistakin huolimatta.
Teksti Heidi Kaarto, kuva Pixabay
Ennen vihkimistä jokaista hääparia jännittää – ainakin vähän. Näin arvelee Kotka-Kymin seurakunnan kappalainen Maarit Alhosaari. Pappina hän pitää tärkeänä, ettei parin tarvitse ainakaan jännittää sitä, muistaako, mitä vihkimisen aikana pitää missäkin vaiheessa tehdä.
– Yritän sanoa pareille, että älkää olko huolissanne. Minä kyllä kerron kaiken, mitä tarvitsee tehdä, sanon, kun pitää polvistua tai kääntyä.
– Olen vihkinyt paljon pareja, enkä muista, että olisi ollut mitään katastrofeja. Ehkä sen sanon pareille myös, että hyvin se on mennyt muillakin.
Mutta jännittääkö vihkiminen pappia koskaan? Eipä juuri, Alhosaari toteaa.
– Alkuaikoina tietenkin jännitti, kun oli tuore pappi.
Vieläkö se ihan ensimmäinen vihkiminen on muistissa?
– Kyllä! Se oli Kotkan kirkossa. En kertonut parille etukäteen, että se on ensimmäinen vihkimiseni, ettei se olisi lisännyt heidän jännitystään. Enkä kertonut kanttorillekaan, mutta kun jälkikäteen kerroin, hän sanoi minulle: ”sinullahan on selviä lahjoja vihkijäksi”. Se on jäänyt mieleen, Alhosaari kertoo nauraen.
Pappikin voi liikuttua
Maarit Alhosaari on tosiaan ehtinyt uransa aikana vihkiä useita pareja. Nuoria pareja ja joskus jopa 80-vuotiaitakin. Kaikki he ovat erilaisia ja kaikilla on oma, erityinen tarinansa. Rakkaustarinoiden kuuleminen on papille ihana työtehtävä.
– Sanotaan, että totuus on tarua ihmeellisempää ja niin se on. On uskomattomia tarinoita, miten parit ovat tutustuneet. On vaikkapa tunnettu nuorina ja sitten vanhempana tiet ovat uudelleen kohdanneet.
Alhosaari tuntuu suhtautuvan jokaiseen hääpariin lämmöllä – ehkä vihkiminen on tunteellinenkin työtehtävä?
– Monesti juuri vihkimiset on minulle sellaisia, että tulee liikuttumista. Se hetki, kun häämarssi soi ja pari kävelee alttarille. Siinä pitää nieleskellä ja koota itsensä. Se on edelleen koskettava hetki, siihen en ole turtunut.
Lukijoiden hääkommelluksia
Kysyimme Kotka-Kymin seurakunnan somekanavissa kertomuksia vihkimisissä ja häissä sattuneista kommelluksista.
Sulhanen tuli kirkkoon naisen kanssa, joka korjaili sulhasen kaulusta. Olin suntiona ja päättelin, että nainen on morsian. Ihmettelin, miksi hän meni penkkiin istumaan, vaikka sulhanen jäi asehuoneeseen. Kello alkoi tulla tasan ja kysyin kahdesti sulhaselta, ovatko kaikki vieraat tulleet. Kyllä ovat, hän vakuutteli, mutta keskustelumme keskeytyi aina, kun olin kysymässä, miksi emme sitten hae morsianta tänne. Sitten minulle tuli toimelias olo ja päätin hakea morsiameksi luulemani naisen itse penkistä. Vasta siinä vaiheessa kirkon eteen kaarsi taksi, josta saapuivat morsian ja kaaso. Olin viemässä sulhasen luokse naista. Pahoittelin kyllä jälkikäteen.
- -
Myöhästyin 15 min vihkimisestä, puvun kanssa ilmeni yllättävä haaste. Sulhanen oli ihan hädissään, tulenko ollenkaan paikalle. Onneksi vihkiminen saatiin suoritettua ja hääjuhla oli onnistunut.
- -
Vihkimisessähän ei oikeastaan tarvitse osata muuta kuin sanoa ”tahdon” silloin, kun sitä kysytään. Olin todistamassa, kun äitini ja isäpuoleni menivät naimisiin. Vihkijä esitti tuon suuren kysymyksen, johon isäpuoleni jännityksissään vastasi: ”kyllä!” No, sekin kelpasi, ja ihan ovat virallisesti olleet naimisissa jo lähes 20 vuotta.
- -
Heitimme muutamaa viikkoa aikaisemmin Puruveteen pullopostin ja yllätys yllätys… saimme yllätysvieraat häihimme.
- -
Hääjuhlassamme tuli aika leikata kakku. Siinähän on se polkaisu ja meillä oli tästä kova kilpailu. Vauhdilla tartuttiin kakkulapioon ja oikein voimalla leikattiin niin, että kakku keikahti ja tuli syliini. Kerkesin ottaa siitä kiinni, joten osa säästyi, mutta osa meni lattialle ja minun kengilleni. Meillä on valokuva, missä pappi on polvillaan edessäni ja puhdistaa kenkiäni. Se polkaisu taisi siinä hötäkässä unohtua.
- -
Menimme naimisiin 80-luvulla. Juhlimme suvun ja ystävien kesken pitkään. Häävalssin tanssin vihkipappimme kanssa, sillä mieheni oli loukannut jalkansa ja kykeni hädin tuskin kävelemään.
Hääyötä vietimme hotellissa. Ravintolaan ja hotellille oli yhteinen sisäänkäynti, ja ovella oli pitkä jono ravintolaan pyrkiviä. Portsari viittelöi meitä tulemaan jonon ohi. Jonosta kuulimme kuitenkin todella ikäviä huuteluja siitä, miten törkeää oli ohitella. Valkoinen hääpukuni ei jonottajiin tehnyt vaikutusta.
Yhteiseen hissiin kanssamme päätyi asiakas, joka piti kiukkuisen puhuttelun. Emmekö muka tienneet, miten iso osa avioliitoista päättyy eroon ja miten paljon mukavampaa on, kun kumppania saa vaihdella?
Hotellihuoneeseen päästyämme aviomieheni soitti ravintolaan ja yritti tilata meille syömistä. Jännitykseltä emme hääjuhlassamme oikein muistaneet syödä. Ravintola oli kuitenkin menossa kiinni, eikä meille luvattu sieltä mitään. Pitkän pyytelyn ansiosta saimme kuin saimmekin hakea ravintolan ovelta muutaman leipäpalan.
Maanantaiaamuna minun häämatkani suuntautui lääninvankilaan ja mieheni keskussairaalaan. Sain vankilassa työharjoitteluni päätökseen ja opintoni suoritettua. Mieheni jalka korjaantui leikkauksessa ennalleen.
Olimme toivoneet vihkikaavaan perinteistä ”…kunnes kuolema meidät erottaa” -sanamuotoa, vaikka vihkipappimme ehdotteli kevennettyä versiota. Monien onnellisten hetkien, päivien ja vuosien jälkeen kuolema meidät erotti 36 avioliittovuoden jälkeen.
- -
Pappi kysyi minulta: "tahdotko ottaa x:n AVOpuolisoksesi?" ja koko 150-päinen juhlakansa kohahti. En uskonut aluksi kuulemaani, mutta videolta myöhemmin tarkistettuna niin tosiaan tapahtui. Pappi kuitenkin siunasi meidät AVIOliittoon, joka on kestänyt pian 25 vuotta.