Vitsa sulle, palkka mulle
Lukas Järvelin on jo parin vuoden ajan käynyt pienellä kaveriporukalla virpomassa. He käyvät perinteiseen tapaan pimputtamassa tuntemattomien ovikelloja ja pyytävät lupaa saada virpoa. Yleensä kohtaamiset ovat hyviä, mutta sekaan mahtuu myös tylympiä vastaanottoja.
Teksti ja kuvat Linda Varoma
Salmisen ja Järvelinin perheessä Kotkansaarella askarrellaan tänään pajunoksia. Aino Järvelin, 2, pujottaa oksaan pinkin höyhenen ja äiti Jenna Salminen punoo oksan ympärille piippurassin. Lukas, 10, koristelee tussilla munan, joka myös ripustetaan oksaan.
Lukas kertoo, että kavereiden kanssa ei koristella oksia, ne tehdään kotona perheen kanssa. Ulos virpomaan lähdetään mielellään kavereiden kesken. Tämän vuoden virpomiskuvioita ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta Lukaksella on suunnitelma.
– Minä, kaverit ja pikkusisko, hän ilmoittaa ykskantaan.
Yhdistelmä monia eri perinteitä
Virpominen on vanha perinne, jossa yhdistyy kansanusko ja kristinusko sekä itäinen ja läntinen kulttuuri. Oksat olivat osa katolista pääsiäistä jo 500-luvulla ja symboloivat palmun oksia, joilla ihmiset tervehtivät Jeesusta, kun hän saapui Jerusalemiin. Paju on pohjolan palm,u ja niissä on vanhastaan uskottu olevan taikavoimia. Suomalais-ugrilaiset kansat ajattelivat oksien heiluttamisen tuovan onnea ja ajavan pois pahat henget.
Virpominen taas on ortodoksiseen uskoon kuuluva perinne, jossa lapset palmusunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen kulkivat pyhävaatteissa sukulaisten ja tuttujen luona toivottamassa lorumuodossa siunausta tulevalle vuodelle.
Noita-asu tulee Länsi-Euroopasta, jossa ihmiset uskoivat, että ennen pääsiäistä noidat eli trullit kulkivat kylillä tekemässä pahojaan. Nykyaikainen suomalainen virpomisperinne noita-asuineen syntyi, kun itäinen ja läntinen perinne yhdistyi viime sotien jälkeen.
Jännittävää, mutta hauskaa
Aino virpoo tänä vuonna ensimmäistä kertaa ja aikoo pukeutua kissaksi. Hän toivoo palkaksi pinkin Kinder-suklaamunan, se on hänen lempimunansa. Ainoa ei virpominen jännitä, veljeä ovikellojen soittaminen jännittää hieman, vaikka hän ei ujo tunnusta olevansa. Äiti Jenna muistelee itse lapsena jännittäneensä.
– Lapsena pidin oksien koristelusta, se oli todella hauskaa. Minua jännitti kovasti ovikellojen pimputtaminen, kun koskaan ei tiennyt, mikä vastaanotto tulee olemaan. Se jännitys oli kuitenkin myös hauskaa.
Lukas kertoo, että yleensä ihmiset ovat ystävällisiä ja antavat virpoa, mutta poikkeuksiakin on. Hän muistaa erään kerran, kun oven avaaja käski vihaisesti lapsia menemään pois. Tapaus ei tuntunut kivalta, mutta Lukas myös ymmärtää, miksi näin kävi: eivät kaikki halua. Tapaus ei ole jäänyt harmittamaan.
Yleensä myös virpomisesta saatu palkka miellyttää, eikä lapsilla ole ollut tapana nostaa mekkalaa, vaikka palkaksi olisi saanut vain yhden pienen munan.
– Ainakin sai jotain, Lukas toteaa tyynesti.
Pikku-noitia ei enää näy kaduilla
Jenna Salmisen mukaan kaupungilla ei enää nykyään näe paljoakaan virpojia, heidänkään luonaan ei kukaan ole koskaan käynyt virpomassa. Hän arvelee sen johtuvan osittain siitä, että keskustassa on paljon kerrostaloja, joiden alaovet ovat lukossa. Siksi Lukas kavereineen suuntaa usein Katariinan omakotitaloalueelle virpomaan.
– Omasta lapsuudesta muistan, että oksia tehtiin isot kasat ja käytiin joka paikassa virpomassa, isoissa porukoissa. Nykyään käydään enemmän isovanhemmilla ja tutuilla, Jenna arvelee.
Lukaksen virpomisreissu kestää yleensä pari tuntia ja saaliiksi saatu iso kulhollinen suklaamunia jaetaan kavereiden kesken tasan. Joskus palkaksi saa myös rahaa. Nykylapsille raha on mieluinen palkka, mutta Jennaa se aikoinaan ihmetytti.
– Mieleen on jäänyt se, että joskus tuli rahaa, kun ei virvottavalla ollut muuta antaa. Se tuntui jo silloin lapsena hassulta, Jenna nauraa.
Sekä Jenna että Lukas pohtivat, että virpominen on hyvä keino lasten harjoitella erilaisten ihmisten kohtaamista. Lukas neuvoo ujoja virpojia aluksi menemään vaikka omien vanhempiensa kanssa. Lukaksen palkkatoive on myös selkeä.
– Mahdollisimman iso suklaamuna, niissä riittää syömistä.