Huolta ja huolenpitoa

Kuluneella viikolla oli äitini nimipäivä – Taimin päivä. Se toi mieleeni äidin opettaman monille tutun iltarukouksen. ”Levolle lasken Luojani.” Muistan lapsuudesta, että meille kaikille lapsille oli tärkeää, että äiti oli kuulemassa, kun luimme, kukin vuorollamme tuon rukouksen. ”Kun äiti kuulee sen, niin ehkä Jumalakin kuulee”, muistan lapsena miettineeni. Jos lasken Luojan levolle, niin miten Hän sitten voi varjella minua nukkuessani, jos Hänkin nukkuu? Sellaisia olivat lapsen ajatukset.

Lähes neljänkymmenen pappisvuoden aikana minulla on ollut etuoikeus kuunnella huikeita, vaikeita ja monenlaisia elämäntarinoita. Näin erityisesti käydessäni surukodeissa. Mieleeni on aivan erityisellä tavalla jäänyt Karjalasta evakkona tullut vanha nainen, jonka mies oli kuollut. Yhdessä lauseessa tuo nainen kertoi evakon koti-ikävänsä, tyttärensä sairaudet, poikansa kuoleman ja nyt miehensä menetyksen. Ja sitten hän sanoi: ”Mutt hyvinhän tää on kaikk männyt.” Siinä oli papille sulattelemista.

Huolia ja murheita meillä on kaikilla, mutta niitä ei tarvitse kantaa yksin. Ne voi jakaa toisen kanssa. Jaettu suru on vain surun puolikas ja jaettu ilo kasvaa kaksinkertaiseksi. Lapsena opittu iltarukous kantaa edelleen ja surunsa ja ilonsa saa heittää ”Herran haltuun.” Äidin opetukset ja rukoukset kantavat edelleen.

Hannu Marttila
Kirjoittaja on rovasti, joka työskentelee Kotka-Kymin seurakunnassa.

Kahdet kädet, toiset pitelevät kiinni toisista.