Maltti on valttia

Onnellista, surullista ja kiireistä ihmistä yhdistää havaintojeni mukaan ainakin yksi asia. Se on kärsimättömyys eli itsehillinnän puute. Jokainen meistä kokee ja kohtaa näitä kaikkia tunteita useampaan otteeseen elämänsä aikana. Näin ollen meillä on pieni mahdollisuus opetella hillitsemään joissain tilanteissa omaa käytöstämme ja suhtautumistamme asioiden kulkuihin.

Palvelualoilla työskenteleville edellä mainittujen tunteiden ja niiden aikaansaaman käytöksen kohtaaminen on -ikävä kyllä- aivan jokapäiväistä.

Ristiriitaista, että aikuiset opettavat lapsille pienestä saakka itsehillintää: ”Odota vuoroasi, ole kärsivällinen, älä hoputa, älä korota ääntäsi”. Tulevatko aikuiset huomanneeksi millaista esimerkkiä he itse jälkikasvulleen -ja toisille ihmisille- arjen eri tapahtumissa antavat?

Suuren juhlan humussa vaaditaan, että kaikki järjestyy täydellisesti ja juuri oikeaan aikaan. Vaihtoehtoja ei ole, eikä niitä anneta: ”Kylmäkaappi pitää olla asennettuna juhlapaikalla tasan kello 8.00 ja siitä lähdemme vartin päästä hakemaan leipomosta tuotteita, jotka tulee olla valmiina pakattuna tasan 8.30.” Tilanne oli kuviteltu, mutta epäilemättä lähellä totuutta.

Myös suuressa surussa unohtuu, mikä on inhimillistä, että samaan aikaan on monta ihmistä omassa surussaan. Asioita ei voi nopeuttaa, vaikka haluaisi. Niin palvelualoilla kuin muillakin hoidetaan asiat järjestyksessä ja sen hetkisten resurssien mukaan. Ihminen voi toivoa montaa asiaa, kaikki ei toteudu.

Kiireinen ihminen saattaa hänkin olla aggressiivinen, ”minullenytkaikkihetitässä”. Onko näin malttamatonta ollut aina vai onko tähän jossain vaiheessa kehitystä ajauduttu?

Varmasti meitä on ollut tässäkin asiassa moneen junaan jo aikojen alussa, lukeehan Raamatussakin: Pitkämielisyys on järkevän miehen merkki, äkkipikaisuus hulluuden huippu. (Sananl.14:29)

Anne Koivunen

Kirjoittaja työskentelee kappalaisena Haminan seurakunnassa.