Ethän kanna kaunaa sänkyyn

Voimattomuuden tunne maailman tapahtumien suhteen. Sanattomuus vaikeiden kysymysten äärellä. Kaiken valon peittävä pelko. Toivottomuus tulevaisuudesta.

Emme haluaisi kuulla emmekä lukea enää yhtään enempää pahoja uutisia. Rukoilemme hiljaa, mutta luovuttamatta rauhaa maailmaan. Väsymme. Kaikkeen. Toivomme ihmeen tapahtuvan. Jos ihmeen tapahtuminen on liikaa, anomme, että saisimme säilyttää edes vähän uskoa ja pienen toivon kipinän tämän kaiken keskellä.

Kuluneella viikolla esimiehemme lainasi kauniissa puheessaan Äiti Teresaa, joka opetti pienten tekojen suuresta merkityksestä. Tuo hänen opetuksensa pienistä teoista sopii tähän päivään hyvin ja rohkaisee katsomaan lähelle. Sanat saivat ajattelemaan sitä, miten minä tässä omassa elämässäni voisin konkreettisesti saada aikaan jotain hyvää tai edes parempaa.

Tänä päivänä haluan sanoa itselleni sekä sinulle, joka tätä luet: Muistetaan ja muistutetaan toisiamme myös niistä arjen pienistä lähelle kohdistuvista rakkaudellisista toimista ja eleistä. Aloitetaan vaikkapa perusasioista eli sanoista: ”kiitos”, ”anteeksi”, ”mitä Sinulle kuuluu?”. Sovitaan erimielisyydet ennen nukkumaan menoa, neuvoopa jo Raamattukin toimimaan niin.

Me lepäämme hyvin vain silloin kun lepäämme sovussa. Me jaksamme eteenpäin ja säilytämme terveytemme vain levänneenä. Siunatkoon Korkein meidän elämäämme niin hereillä kuin unessakin.

Anne Koivunen
Kirjoittaja on Virolahden kappalainen Haminan seurakunnassa.

Kahdet kädet jotka pitelevät toisiaan.