Pieni tunne

Makaan väsyneenä sohvalla, takassa loimuaa tuli ja sen lämpöön olisi ihana jäädä, mutta sinä haluat ulos pimeään. Kerään kaiken äidin reippauteni ja suostun pyyntöösi. Onneksi niin, sillä ulkona on valtavan kaunis tähtitaivas! ”Katsellaan tähtiä!”, innostut. Makaamme selällämme, hennon kevyen lumipeitteen päällä ja koko taivaan kauneus kaartuu yllemme. ”Tulee pieni tunne”, sanot hiljaa vierestäni. Hengähdän. Maailmankaikkeutta katsellessa tuntee itsensä helposti niin pieneksi. Tartun sinua kädestä. Oma pienuus on helpompi kestää toisen lähellä, turvassa. Ymmärtää se, että on pieni ja Luojan luomana myös suuri, Ihme.

Olet meistä se, joka näkee tähdenlennon. Etsin taivaalta Otavan ja näytän sen sinulle. Käsi sinun kädessäsi, taivaan kirkkain tähti, ja yhtäkkiä olen iloa täynnä.

Oppia huomaamaan tähdet, erottamaan valon pimeästä. Oppia näkemään kaikki elämän kaunis ja hyvä. Oppia tarttumaan hetkeen ja toista kädestä. Oppia löytämään ilo pienestä ja arvokkaasta.

”Tässä se on, elämä sykkivä ihmeellinen, arvaamaton - jokainen sykäys on armoa sen. Tartutaan siis elämän ilosta lujasti kii. Kun se on tässä, lahjana kauniina käväisemässä.” (Markku Perttilä)

Anna Mykrä-Siljander
Kirjoittaja on verkostotyön pappi Kotka-Kymin seurakunnassa

Tähtitaivas ja puun oksia.