Herran huoneet

Mikä on Suomen rumin kirkko? Tästä aiheesta taannoin järjestetty äänestys aiheutti ärtymystä. Sanottiin, ettei kirkkoja saa arvostella näön perusteella. Kirkon pyhyys ei riipu ulkoisista tekijöistä. Selväksi tuli, että monilla suomalaisilla on vahva kiintymys omaan kotikirkkoon, riippumatta sen arkkitehtuurista.

Psalminkirjoittaja ylistää: ”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot!” Ehkä mekin koemme joskus vastaavia tunteita kotikirkoissamme. Rakkaan kirkon seinät huokuvat menneiden sukupolvien kaipausta Jumalan puoleen, ilojen ja surujen jakamista, ja mittaamatonta määrää rukouksia. Me liitymme jakamisen ketjuun ja rukoilemme tulevien sukupolvien puolesta.

Psalmi jatkuu: ”Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille. Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen.” Onko meilläkin tällaista kaipausta? Tunnemmeko mekin riemua kirkossa?

Joskus on pakottava tarve ja näännyttävä kaipaus mennä kirkkoon. Joskus sieltä löytyy lohdutus, joka ehkä synnyttää riemunkin. Mutta varsin usein moni meistä menee kirkkoon ilman sen kummempaa syytä. Moni myös lähtee sieltä sen tunteen kanssa, että mitään ei jäänyt käteen.

Onneksi Herran huoneen ihanuus ei riipu siitä, millä mielellä sinne kokoonnumme ja kuinka vastaanottavaisia satumme milloinkin olemaan. Se ei kärsi siitä, jos pappi pitää huonon saarnan tai kanttori soittaa aamenen liian aikaisin.

Herran huoneen ihanuus on sitä, että Jumala itse valmistaa meille pöydän, palvelee meitä, synnyttää ja hoitaa uskoa – riippumatta siitä, miltä kirkkorakennus näyttää, miltä meistä sattuu tuntumaan tai miten työntekijät onnistuvat tehtävässään. ”Herra Jumala on aurinko ja kilpi, hän lahjoittaa meille armon ja kunnian.”

Samuli Korkalainen
Kirjoittaja on pappi, kanttori ja kirkkomusiikin tohtoriopiskelija

Kymin kirkon kirkkosali, johon auringonvalo siivilöityy ikkunoista.