Aurinko nousee

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon alttarin takana on ikkuna. Sen yläreunassa on pieni pyöreä ruutu. En tiedä varmaksi, mikä sen alkuperäinen merkitys on. Nuorena oppaana opin sen tarkoittavan Kristusta, armon aurinkoa.

Ikkuna avautuu kohti auringonnousua ja itää, sitä suuntaa, johon kirkko on rakennettu ja suunnattu, orientoitu. Seurakuntana me katsomme kohti Kristusta, armon aurinkoamme ja ylösnousemustamme, häntä, joka tulee alttarin sakramentissa ja sanassa keskuuteemme. Samalla me katsomme toisiamme, tämän auringon lämmittämiä ja valaisemia kasvoja, ja tavoitamme, niin toivon, niistä joskus välähdyksen auringosta itsestään, sen merkeistä meissä.

Jumala antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Aurinko ei paista vain alttarin polttopisteessä, vaan Jumalan rakkaus ulottuu yli koko maanpiirin ja kutsuu kaikkia valoon. Siksi myös alttarin ympärille kokoontuvien tulee katsoa yli oman piirinsä ja nähdä, kuinka aurinko valaisee ja sade virvoittaa muitakin, Jumalan luomia ja rakastamia.

Jeesus kutsuu rakastamaan kaikkia, lähimmäisiä ja vihamiehiä, ja rukoilemaan vainoojienkin puolesta, olemaan täydellisiä niin kuin meidän taivaallinen Isämme on täydellinen. Aina se ei ole helppoa. Palaneen kirkon raunioilla on turha etsiä rakkautta itsestään. Aurinko nousee kuitenkin yhä uudestaan ja kutsuu kohti täydellistä rakkautta, Kristusta, anteeksiantoa, vapautta ja rauhaa.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja jälkien korjaaminen ottaa aikansa. Jumalan armon auringossa koittaa silti uusi päivä, joka loistaa pimeässä ja kuoleman varjossa eläville ja ohjaa jalkamme rauhan tielle. (Luuk. 1:78-79) Ehkä juuri siten aurinko nousee niin hyville kuin pahoille ja sade saapuu niin hurskaille kuin jumalattomille?

Mika K T Pajunen
Kirjoittaja on Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja sekä luterilaisen ja anglikaanisen kirkon pappi

Huurteisia kasveja aamuauringon valossa.