Linnan ja rukouksen äärellä

Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla päähenkilö Jussi Koskela kiittää rukoillen Jumalaansa omalla tavallaan pienen peltotilkkunsa kylvämisen yhteydessä:

”Kauan hän epäröi, ennen kuin otti kirveen mukaansa pellolle. Ja pellon laidassa hän tarkasti huolellisesti, ettei yksikään silmä ollut näkemässä. Vähän niin kuin itseäänkin kaihtaen hän otti kirveen ja iski sen maahan hamarastaan, terä ylöspäin.

– Ei suinkaan siinä mitään … mutta kun semmonenkin tapa on ollu.

Pienen hymähdyksen hän antoi hyvitykseksi niille puheille, jotka tekivät pilkkaa vanhoista taioista, mutta tekemättäkään hän ei voinut sitä jättää. Olkoon nyt, muka niin kuin tavan vuoksi. Sitten hän otti lakin päästään, laskeutui polvilleen ja risti kätensä. Rukous tuli hiljaisena höpinänä ja omin sanoin. Sekin tapahtui ilman oikeata hartautta, mutta kylläkin kunnioittavasti, sillä kasvun toivo ei ollut mikään leikin asia ja ainakin oli parasta varmistaa asia joka puoleltaan.

Kun lohkomerkit olivat paikoillaan, alkoivat jyvät lentää peltoon. Kauniisti ja tasaisesti levisi siemen, ja kylväjän suun jännityksestä hieman vääristynyt ilme kertoi, miten vakavasti hän työtään teki. Sitten hän katseli kylvettyä maataan. Hän oli tehnyt voitavansa. Nyt oli Jumalan vuoro yrittää.”

Mitä tuo kuvaelma Koskelan Jussin kylvöstä minulle merkitsee? Siitä huokuu nöyrän ihmisen yksinkertainen usko sekä kiitollisuus Luojaansa kohtaan. Jussi tiesi oman paikkansa maailmankaikkeudessa, hän ei havitellut sen suurempia. Oma pelto, oma tupa ja oma lupa – kaikki tuo Jumalan kasvojen edessä.

Luulen, että meistä kaikista löytyy oma sisäinen Koskelan Jussi arjenläheisine rukouksineen. Sillä Jumala kuulee kaikki rukoukset, höpinöistä huokauksiin, yhtä kaikki sydämestä lähteviin. Tehkäämme omilla elämänpeltotilkuillamme rukoillen parhaamme, ja antakaamme sitten Jumalan yrittää.

Kimmo Enckell
​​​​​​​Kirjoittaja on pappi Kotka-Kymin seurakunnassa.