Hömppää sielulle

Opiskeluaikoina opin häpeämään iloluontoista viihdettä. Opiskelutoverini sai minut kiinni katsomasta saksalaista saippuasarjaa ja torui matalamielisen hömpän katselusta, joka hänen mukaansa sulattaisi pääni. Vaikka selitys ei mennyt läpi, tuota sarjaa on kiittäminen siitä, että ymmärrän edelleen saksaa varsin hyvin.

Omassa lapsuudessani, lineaarisen television huippuvuosina, monet perheet kokoontuivat viikonloppuiltoina muutaman kanavan ohjelmatarjonnan äärelle. Suosikkiohjelmia mitattiin suurilla katsojaluvuilla ja parhaimpaan katseluaikaan lähetettävien ohjelmien joukossa oli enimmäkseen iloista viihdettä ja visailuja.

Lama-arki ei ollut niin helppoa, että joutavanpäiväisyyksille ja viihtymiselle olisi ollut ylen määrin aikaa. Päinvastoin viihteen tehtävä oli tarjota vastapainoa ankeuteen ja ahdistukseen. Se kokosi yhteen ja tarjosi kokemuksia ja tunteita, jotka muuten saattoivat olla vähissä.

Viime vuosina viihdetarjonta on kalvennut kammottavien uutisten rinnalla. Joka päivälle riittää toinen toistaan hirveämpää sisältöä, joka varmasti sulattaa ainakin minun pääni, mieleni ja toivoni. Eilen lakaisin kuitenkin ajatukseni tyhjäksi vaikeista asioista mitä mahtipontisimmalla hömpällä: oopperalla. Häpeilemättömän melodramaattinen kolme ja puolituntinen italiankielistä onnetonta rakkautta (ja tosiasiassa myös vaikuttavia lauluja oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja valtasuhteista).

Sielu tarvitsee hömppää, kepeitä ja iloisia asioita. Se ei tee meistä välinpitämättömiä tai lyhytnäköisiä. Parhaimmillaan se antaa voimaa taistella hyvien asioiden puolesta.

Tuuli Kotisalo
​​​​​​​Kirjoittaja on kasvatuksen pappi Haminan seurakunnassa.