Tuoksupelargoni

Mummini olohuoneen kukkapöydältä muistan viherkasvin, jonka lehtiä sai heiluttaa ja niistä levisi ihana tuoksu. Ja muistan upean, isolehtisen värinokkosen. Aikuiset ihmettelivät, miten mummi saa kaikki kasvit kukoistamaan. Mummi sanoi minulle, että se johtuu siitä, että hän juttelee kasveille.

Kaksi vuotta sitten aloitin itse huonekasviharrastuksen kylvämällä itse siemenestä avokadon. Sen jälkeen olen saanut pistokkaita ystäviltäni ja tuttaviltani. Nyt kasveja on jo kymmeniä. Muutaman olen ostanut kaupasta, mutta pidän enemmän niistä huonekasveista, jotka olen saanut pistokkaana. Niillä on tarina ja on ihanaa seurata niitten kasvua pienestä asti.

Vielä en ole alkanut jutella kasveilleni. Mutta viihdyn niiden seurassa. Aamuisin kuljen kasvin luota toisen luo. Jokainen uusi lehti on ihme, odotan kärsimättömästi peikonlehden lehtirullan aukeamista. Mutta ei sitä auta hoputtaa. Se opettaa minulle kärsivällisyyttä.

Huonekasveissa on jotain rauhoittavaa. Jotain yhtä pysyvää ja ikiaikaista kuin vanhan kivikirkon seinät. Ja samalla ne ovat juuri tässä hetkessä, mukautuvat vuoden kiertoon, kasvavat, kukkivat ja lakastuvat omaan tahtiinsa. Ne opettavat minulle, että kaikella on aikansa.

Hoidan huonekasvejani hartaudella. Syventyen, keskittyen, kiitollisena, ihmetellen. Ja samalla ne hoitavat minua.

Jaana Kivekäs
Kirjoittaja on aikuistyöstä ja viestinnästä vastaava pappi Haminan seurakunnassa.