Musiikki on ajatuksiakin syvempää

Kanttori Tarja Silvennoinen jää eläkkeelle lapsuutensa unelma-ammatista. Työn hienous on se, että siinä todella voi hyödyntää omia lahjojaan.

Teksti ja kuva Heidi Nevalainen

Soittokengistä irtosi joulukonsertissa kantalappu. Ihan kuin kengät olisivat tienneet, että tämä on viimeinen työtehtävä, jossa kanttori Tarja Silvennoinen vaihtaa nuo kengät jalkaansa ja istahtaa soittamaan urkuja. Kengät ehtivät palvella ehkä jopa kolmisenkymmentä vuotta. Silvennoisen pesti Kotkassa kesti sekin lähes 25 vuotta.

Elokuussa 1999 Tarja Silvennoinen käveli ensimmäistä kertaa töihin Langinkosken kirkkoon.

– Muistan sen ihan elävästi, niin kuin joskus muistaa jännittävät tai jollakin tapaa erityiset hetket. Kiipesin tuota mäkeä ylös ja mietin, että mitähän tästä tulee, saa nähdä.

Hyvä tuli. Silvennoinen viihtyi ensin Langinkosken seurakunnassa ja sitten Kotka-Kymin seurakunnassa aivan eläkepäiviin asti.

Laulavasta lapsesta musiikin maisteriksi

Kanttorin ammatti oli Tarja Silvennoisen unelma-ammatti jo lapsena. Etenkin laulaminen on aina ollut tärkeää.

– Sellaisia varhaislapsuuden muistoja minulla on, joissa isä soittaa pianoa ja minä laulan vieressä. Siskon kanssa meillä oli leikki, kun mentiin nukkumaan, että laulettiin vuorotellen toisillemme ja kysyttiin, ”arvaa olenko kuullut vai keksinkö itse”. Yleensä oli helppo arvata.

Sibelius-Akatemiaan nuori Tarja pääsi ensimmäisellä yrittämällä. Hän tosin haki opiskelemaan myös kauppaopistoon ja sairaanhoitajaopistoon – vaikka äiti sanoikin, että tytär olisi ollut niihin liian ”huithapeli”.

Silvennoinen valmistui ensin kanttori-urkuriksi ja myöhemmin vielä musiikin maisteriksi. Ensimmäiset työpaikat olivat Karttulassa ja Joutsenossa. Kotikaupunkiinsa Kotkaan hän palasi vuonna 1999.

Langinkoskella vastassa oli innostava työpari Terhi Miikki ja kirkkoherra Raimo Vänskän johtama, vireä seurakunta.

– Seurakunta oli todella tiivis ja elävä, paljon tapahtui kaikkea. Täällä oli oletuksena, että tehdään paljon töitä eikä oleilla. Asioilla on puolensa, mutta kyllä sellainen aktiivisuus ruokkii positiivisia asioita.

– Olimme Terhin kanssa uskomaton työpari, ideoimme hirveästi kaikenlaista. Oli kirkkomusiikkiviikkoa ja paljon erilaisia juhlia.

Silloin sai alkunsa myös laulukokoonpanot Langinkosken Leidit sekä Seksti, jotka ovat jatkaneet näihin päiviin asti.

Työ, joka antaa paljon

Kanttorin työssä erityisen hienoa on Silvennoisen mukaan se, että siinä todella voi laittaa omat henkilökohtaiset lahjansa ja taitonsa käyttöön, eikä työ ainakaan rajoita sitä.

– Toisaalta tämä on ala, jossa olet aina antamassa jotain toisille. Silloin työssä pitää olla joku osa-alue, mikä antaa jotain myös itselle ja ruokkii sitä omaa muusikkoutta.

Silvennoiselle se jokin on ollut kuorotoiminta. Hän muistelee lämmöllä esimerkiksi takavuosina toiminutta nuorisokuoroa. Sen jäsenistä moni on mukana seurakunnan toiminnassa edelleen.

Entäpä sitten ne työn ikävämmät puolet, kyllästyttääkö kanttoria koskaan esimerkiksi se, että usein soitettavana ovat ne samat virret?

– Ihan varmasti! Mutta ne on tuntemuksia, jotka tulee ja menee. Ei se vaadi muuta kuin jonkun uuden näkökulman, että taas tajuaa, että tämä onkin aika tärkeä juttu.

Toisaalta musiikkivalinnat esimerkiksi vihkiäisissä ja siunaustilaisuuksissa ovat vuosien varrella paljon muuttuneet.

– Se oli jossain kohtaa vaikea asia. Mietin, mikä minun roolini on, olenko joku jukeboksi. Se asia on pitänyt miettiä uudelleen ja ymmärtää individualismin korostuminen, on meidän häät ja meidän hautajaiset ja ne pitää olla tietynlaiset.

– Kunhan musiikki ei ole ristiriidassa sen tilaisuuden syvemmän sisällön kanssa.

Musiikilla on tärkeä merkitys.

– Se on lohdun tuoja. Se rauhoittaa, julistaa ja on tunteiden tulkki. Musiikin merkitys on syvä, menee syvemmälle kuin ajatukset.

Virsikirja auttoi matkatoimistossa

Ehkä tässä kohtaa voidaan kertoa myös kevyempi tarina musiikin merkityksestä ja siitä, kuinka tutuiksi virret voivat kanttorille tulla. Tarja Silvennoinen muistelee tapausta, kun hän oli matkatoimistossa varaamassa matkaa Viroon ja virkailija kysyi auton rekisterinumeroa. Kirjaimet muistuivat mieleen heti, mutta numerot eivät – vaan kanttoripa muisti, mikä virsi tuo rekisterikilvessä komeileva numero oli.

– Aloin kaivella käsilaukkua, minulla oli siellä virsikirja. Otin sen esiin ja etsin sieltä sen virren. Muistaakseni se oli ”Elämä on meri”. Ja siitä sain numeron. Matkatoimiston virkailija oli niin hämmentynyt!

Jatkossa käsilaukusta ei ehkä enää virsikirjaa löydy. Eläkepäivät alkavat virallisesti huhtikuun alussa. Silvennoinen aikoo ainakin olla käytettävissä lastenlastensa tarpeisiin – heitä on nimittäin yhteensä 17.